Keskustelimme tänään brunssinjälkeisillä siitä klassisesta aiheesta mitä kukakin olisi ollut jos olisi elänyt natsi-Saksassa. On tästä aiheesta kirjoja kirjoitettu ja lähdetty pelastamaan maailmaa niinkuin vaikka siinä Emergency Sex -kirjassa. Ihmisillä on yllättävä taipumus imarrella itseään selkärankaisuutensa suhteen, paheksuimme. Mutta miltä se nyt tuntuu elää Rooman valtakunnan viimeisiä aikoja. Miten tämän nyt selittäisi.

Tällä viikolla olen mm. matkustanut business-luokassa, juonut neljä pulloa kuohuviiniä, tavannut aseksuaalin (turhauttavaa!), ollut myöhässä töistä ja oikeassa paikassa väärään aikaan, koska tunnit oli peruttu luennoitsijan sairastumisen vuoksi, mutta sana ei kulkenut. Ja koko ajan hyvin voimakas sellainen olo että pitäisi olla jossain muualla, aggressio, kuin olisi juuri tajuamaisillaan jotain järkyttävää mutta haluaa yrittää lykätä sitä vielä kaikin voimin. Kääntää päänsä pois, silmät kiinni, volyymin kovemmalle.

Taloudellinen epätasa-arvo on meidän aikamme natsismi. Olen niin etuoikeutettu lellipelle. Yhtä tarmokkaasti sitä joutuu tunkemaan pois tajunnastaan. Ei siinä vielä mitään, mutta kun monia ei edes tunnu vaivaavan se asiaintila. Käyttäytyvät kuin hindut, aivan kuin tämä olisi jollain entisen elämän meriiteillä ansaittua. Ja minä käyttäydyn kuin kristitty protestantti, tunnen syyllisyyttä ja tarvetta vaikuttaa. Zen-asenne on tästä kaukana. Paraneeko maailma, se on hyvin kyseenalaista.

Mutta ongelma on nyt se, että miten tästä tehdään draamaa? Ehkä vastaus on että katkelma kerrallaan. En tiedä. Uskon että tämä ihmetyksen valpas tila jossa juuri nyt hetkellisesti onnistun olemaan, on ominta ydintäni, sitä josta jokin omaperäinen ja luova voisi kummuta, jos vain osaisin sen siirtää paperille. TÄTÄ jos mitä pitäisi vaalia ja yrittää välittää. Kaikki muu on toissijaista.

Ensin käytin monta vuotta siihen että opin arvostamaan itseäni muutenkin kuin suoritusten perusteella. Tai voisiko sanoa: keksin tekosyyn laiskuudelleni. Uskonpuutteesta johtuva alisuorittaminen nyrhii suuremmat yritykset alkuunsa. Matka aina ravistelee sopivasta, samoin kuin inspiroivien, äärimmäisen inspiroivien ihmisten tapaaminen. Pitäisi itsekin.

Minun elämäni on jatkuvaa taistelua omaa poroporvarillisuuttani vastaan. Olen hiljaa siitä mikä olen, siitä mitä näen. Se on valehtelua tai pahempaa. Kunnianhimo, tai ei kunnianhimo mutta luomisentarve, versus mukavuudenhalu, turvallisuudentarve, halu sopeutua, halu tulla hyväksytyksi. Ja samaan aikaa tarve karjua ääneen sitä mikä on (nähdäkseni), tarve yrittää ymmärtää tätä kaikkea ja jotain omaa sijaintia siinä. (Ja sanoa se jollain vähemmän teinillä tavalla. Heh. Tai ehkä mun sitten täytyy vaan päätyä kirjoittamaan nuortenkirjoja.) Tajuta, löytää yhteyksiä asioiden välillä, käsittää se että me kaikki kuolemme mutta kuitenkin kykenemme unohtamaan sen ja jatkamaan elämäämme. Mitä siitä sitten seuraa. Eihän sen suurempaa aihetta ole. Mutta kun sitä ei voi sanoa noin vaan siitä voi esittää vain jonkin varjokuvan, vihjata. Jättää tila kokijan omalle kokemukselle. Juuri nyt nämä jutut ovat vain hipaisseet elämääni ihan kevyesti; samantien sitä on itsensä vanki, narsismi tai henkiinjäämisvietti iskee ja maailmanparannus katoaa mielestä takavasemmalle vaikka kuinka taistelisi.

En ole todellakaan ensimmäinen joka haluaa kuvata länsimaisen sivilisaation rappiota ja tuhoa, ha hahaa, tappiota ja ruhoa. Kaikki irti siis siitä, mikään epäinhimillinen ei saisi olla vierasta jos kerran se on se mistä on kyse. Olen aikani lapsi: minä voin vain kertoa Rooman valtakunnan rappiosta ja tuhosta. Ei minulla ole vastausta siihen, miksi jatkoimme tätä elämäntapaa vaikka tiesimme miten maailma on. Korkeintaan voin todistaa siitä järjettömyydestä omalta osaltani. Ei minulla ole mitään sanottavaa puolustukseni. En ole hippi. Ihmisluonto tuntuu olevan aina sama. Joka tapauksessa Houellebecq sanoi sen mestarillisemmin.

Kyllähän tähän nautinnonhakuisuuteen kanssa kannustetaan kaikin voimin. Minulle on enemmän kuin epäselvää, mitä tässä nyt pitäisi vastustaa, mitä kannattaa. Ketä minun pieni nautintoni haittaa? Mitä minun pieni puuhasteluni hyödyttää? Yritän pitää pään kylmänä, pään selvänä, pään pinnalla edes. On vain kirkkaita hetkiä. Kaikki tämä kuuluu koko kuvaan.

Ensi viikolla: Tukholma ja lisää kansainvälisiä elostelijoita, lisää ranskaa. Fleur de la peau.

Kaverini on julkaissut ensimmäisen kirjansa. Odotan malttamattomasti että saisin sen käsiini. Se on varmasti hyvä. Hän kirjoittaa todella hyvin, viiltävästi, ja tuntee asiansa muttei tunteile. Se auttaa. Tai en tiedä onko se kaverini. Se on inhimillisemmästä päästä ihmisiä mitä tunnen. Kaikki inhoavat ja vihaavat sitä. On se mullekin tehnyt monta alhaista temppua, pitää mua idioottina ja kohtelee kuin paskaa. En kyllä varsinaisesti halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Arvostan kyllä kovasti. Lahjakas paskiainen. En tunnen ketään toista hänenlaistaan. Siinä tyypissä ei ole mitään rakastettavaa. Ihailtavaa olla niin auttamattomasti oma itsensä.

No niin, alkaa tuntua siltä, että aika pian taas todella täytyy päästä Pariisiin. Lyhyemmäksi aikaa tällä kertaa. Liekki houkuttaa. Kerään rohkeutta. Pianhan joku kerta on se viimeinen entisenlainen. Ja sekin on hyvä. Muutos on odotettu. Siihenkin kerään rohkeutta.

Keskustelimme tänään brunssinjälkeisillä myös siitä, mitä pelkäämme, mikä olisi pahinta mitä voisi tapahtua: saada potkut ja poikaystävä jättäisi. Minä pelkään pikaista sairastumista ja kuolemaa. Pitäisi tehdä niin paljon vielä ja minä hukkaan aikani pikkujuttuihin. Pelkkä ajatuskin täyttää lamauttavalla kuolemanpelolla.

Jos löytäisin jonkun, olisin varmaan vain onnellinen enkä ajattelisi näitä asioita ollenkaan näin paljon. Olisin tyytyväinen, ainakin tyytyväisempi. Nyt olen yksinäisempi ja tarkkasilmäisempi.

Googlasin pari päivää sitten itseni (halusin tarkistaa yhden asian) ja löysin yllätyksekseni yhden arvostelun kirjastani, joista olisi voinut päätellä että joku oli jossain määrin ymmärtänyt mihin pyrin. Vaikka se ei olekaan ensisijainen odotukseni kun teen näitä hommia, on aina ilahduttavaa kun kalvava yksinäisyys hetkellisesti on hälvenevinään.

Olen löytänyt fantastisia ihmisiä viime aikoina. Paitsi miksi sitä on pettynyt, jos jonkun kanssa mieluummin juttelee kuin p*nee? Tai no olihan se sen syy, mitäs näytti niin hyvältä. Tähän on tultu. Nuoret miehet on alkaneet näyttää hyvältä mun silmissä. Mistä niitä talven jälkeen riittääkin, se ikuinen ihmetyksen aihe...