Se tuli puun takaa. Tai on se tuttu, kaverin kaveri. Nähtiin yhteisen kaverin synttäreillä. Tai ensin viikkoa ennen isänpäivänä kahvilassa, jossa se oli tyttärensä kanssa. En tod arvannut että se mies olisi vapaa. Ei ne ikinä oo. Varmuuden vuoksi pitää aina asennoitua, ettei tästäkään mitä tule. Keksin tikusta asiaa ja käytiin kahvilla. Ja lounaalla. Ja toisenkin kerran. Illallisella juotiin pullo viiniä ja puhuttiin siitä mihin meidän suhteet oli loppuneet ja kerrottiin kamalimmat salaisuutemme ja noloimmat mokamme. Kuinka jonkun juttuihin ei lainkaan kyllästy.

Ajattelin, ettei saa pilata tätä niinkuin yleensä: hätiköimällä. Sen jälkeen (noin kolmansilla treffeillä, kun suudelmaakaan ei oltu vielä vaihdettu) aloin kiusoitella hääpäivästä ja tulevista yhteisistä lapsistamme ja siitä, minne minun sohva hänen uudessa asunnossaan laitetaan. En kyllä jaksa pätkääkään laskelmoida tai yrittää tehdä vaikutusta. Tuhoontuomittua on sellainen.

En muista olenko tullut maininneeksi täällä blogissa, että esteettisessä mielessä tykkään pienemmistä ihmisistä. Minusta lyhykäisemmissä on kauniimmat mittasuhteet ja pehmoisuus on tärkeä tuntuma. Ja toki miehestä ensinnä huomaa hajun, se merkitsee. Visuaalina sekoitan lahjakkaasti esteettisen ja eroottisen. Kaiken muun mukavuuden lisäksi tuo ihme olento on jotakuinkin kuin meiksin sopimattomista haaveista tulostettu.

Taidan olla rakastunut. Sanoinpas. Huimaa. Pyörryttää. Kutittaa vatsanpohjasta. Ihanaa. Kävi kuinka vaan.