Monta monituista vuotta jonkinlainen perusajatus, ääni kallossani oli "kunpa tämä jo loppuisi". Yhtenä päivänä sain itseni kiinni tuosta ajatuksesta. Loppuisi, mikä? Elämä? Huomaamattani perusasjatukseni oli että odotin vain että kaikki olisi jo ohi. Ja sitten mitä? Jokin uusi voisi alkaa? Päätin ettei tuo ole elämää, kuoleman odottelu.

Nykyään ääni päässäni ei ole tuo enää. En osaa sanoa mikä se juuri nyt on. Olen aika lailla tyytyväinen joka paikassa. Ehkä se on se Väinö Kirstinän runo, jossa  kaikki on mukavaa.

En tiedä mitkä kaikki olivat masennukseeni johtaneita syitä. Ei sillä ole niin väliäkään. Luulen että kyse oli aika lailla oppimisesta. Muiden asioiden ohella. Olin oppinut toimimaan tietyllä tavalla hankalissa tilanteissa, vetäytymään, passivoitumaan, väistämään tai jotain sinne päin. Lakkaamaan olemasta läsnä, paikalla, olemassa. On ollut kova työ ensin tajuta ja sitten pitää mielessä, että elämäni on ihan omissa käsissäni. (Kun nyt olen fyysisesti kykenevä jne. jne.) Tietystikään asiat eivät aina mene niinkuin haluaisi ja ehkä vielä isompi ongelma on ylipäätään päättää, mitä haluaisi. Mutta siihen, miten reagoi erilaisiin tapahtumiin, voi ensireaktion jälkeen tietoisesti vaikuttaa. Mikä on hyväksi, mikä on järkevää, mitkä ovat tekojen seuraukset. Ei se helppoa ole, mutta yritän vaihtelevalla menestyksellä kuitenkin. Iso homma on ollut opetella vastuulliseksi omasta hyvästä mielestään, ulkoilla kun laiskottaa, nähdä ihmisiä kun erakoituttaa. Kokemuksesta olen huomannut että nuo tyyylsät asiat toimivat. Liikunta ja säännölliset elämäntavat, yyyyyyhhhhh.

Mutta sitten kun masennuspäivä tulee, edellämainituilla asioilla ei ole merkitystä. Ne päivät maataan tuskissaan sohvalla tai vaellellaan ahdistuneina kaupungilla katselemassa elokuvia tai tuhlaamassa rahaa. Onneksi niitä tulee harvemmin nykyisin. Voi vain antaa olla ja yrittää muistaa että kyllä se ohi menee, on mennyt ennenkin, vaikka juuri sillä hetkellä ei siltä tunnu. Voisin hyvin kuvitella että noilla yhden päivän mustilla aukoilla on joku kemiallinen tausta, sen verran äkkinäisiä ja voimakkaita ne ovat. En ole tunnistanut mitään syytä noille yhtäkkisille kohtauksille.

Vältän stressiä kerta en sitä kestä. Yksinkertaista. En tunne syyllisyyttä siitä, että pitäisi tehdä enemmän, koska jos stressaan määrääni enemmän, en kohta voi tehdä sitäkään vähää.