Kävin katsomassa Malickin New World huikaisevassa elokuvataiteen pyhäkössä Max Linder -teatterissa. Itku kurkussa, pallea sykkyrällä ulos. Viattomuus, rakkauden menetys, kauneus, luonto, musiikki. Kaikki minkä tunnisti ja mitä se nosti pintaan. Olisin halunnut mennä kotiin välittömästi  jollain siirtimellä tutkimaan sitä tunnetta, harkitsin mennä vessaan, mutta joku olisi voinut tulla häiritsemään. Saan niin harvoin itketyksi että olisin halunnut ottaa hetkestä kaiken irti. Sykertyä jonnekin ja vollottaa ja nyyhkyttää ja niiskuttaa ja katsella ja kuulostella että itkettääkö vielä. Koko päivä siitä jotenkin kirkastuu. Selvisin erosta niin paljolti vihan voimalla että sitä surua tulee aina välillä vielä vastaan. Illalla haikeutena juuri ennen nukahtamista, tai tuolla tavalla. On uutta että voi vain antaa tunteen tulla, kuin tuulen. Tulla, olla ja mennä ohi. Siihen ei tarvitse mennä mukaan, mutta ei sitä tarvitse tukahduttaakaan.

Olen aina aiemmin lohduttautunut sillä, että kaikki käyvät näitä samoja tunteita läpi, mutta itse asiassa ehkä asia ei olekaan niin: ei kaikkia (onneksi) ole niin pahasti hylätty, ei niin valehdeltu... Ei se ole marttyrismia ihan vaan rauhallisesti todeta että no, ehkä ne lähtökohdat ei niin hyvät olleet. Vaikka varmasti parhaansa teki jokainen. Sitten tulin tämmöiseksi ja saan silti olla. Ei tarvitse lähettää itseään leirille. Se, mitä on taustalla, vaikuttaa siihen, miten asiat kokee (vaikka vähättelee omia tuntemuksiaan), siihen millaisiin tilanteisiin ajau... hakeutuu.

Voi minun viattomuutta. En edes muista kuka sen vei. Mutta tunteen muistan. Varmaan se meni pala kerrallaan. Olin niin pitkään niin sinisilmäinen, kunnes sitten en enää yhtään. Ikinä en muka luottanut keneenkään mutta kaikkeen ryhdyin vaikka kenen kanssa. Itsesuojeluvaisto puuttui kokonaan. Paljon huonomminkin olisi voinut käydä.

Olenko tosiaan nähnyt näin poikkeuksellisen hyviä elokuvia? Katson nykyään elokuvia jotenkin viattomasti. Oikeassa mielentilassa, valmiina uskomaan kaiken.

Luonnoskirjasta 19.12. 2005:


(kirjaan tekstit vielä tähän kun ei niistä saa tässä selvää:)
miksi onkaan niin vaikeaa ajatella tunteella/järjellä? / mitä tästä asiasta pitäisi ajatella? / mikä ne sitäpaitsi  erottaa? yleensä tunne sanoo yhtä, järki toista, mutta nyt ne molemmat sanovat monenmoista. / miksi aina  vaiennan tunteen? miksi arvelen, että järjellä tehdyt päätökset olisivat minulle enemmän hyväksi? /  Tunteen mukana mennen saa hetken huumaa. Järki suojelee minua. Ainoani. / Tunteeseen ei voi luottaa. Se muuttuu tuon tuostakin. Vie minne sattuu ("tuuli").