Ajatukset, vai tunteetko, on kuin spagettivyyhti siivilän pohjalla. Tuskastuttaa, kun mieli jatuaa ja jatuaa samaa asiaa.

1. Kun oli yksin, keskittyi toivomaan että ois suhe. Toive oli selkeä ja sillä oli alku ja loppu. Sen toteutumiseen ei voinut vaikuttaa määräänsä enempää. Nyt kun suhe on, niin kaikki ei muuttunutkaan auvoksi. Ehkä jopa päinvastoin. Kenen syy? Minne voi valittaa? Tule apuun Anja!

2. Sillä lapsiasialla oikeesti on kiire. Kauanko tässä voi vaan olla ja katella? Viimeksi tuli oltua ja kateltua seittemän vuotta ja se humahti niin ettei huomannutkaan! Toisaalta ja toisaalta ja kolmaalta. Adoptioprosessi voi edes alkaa vasta kun on oltu kaksi vuotta naimisissa. Vaikka tänään mentäisiin. Ja ei, ei siltä näytä.

3. Yritänkö puristaa kivestä vettä? Mistä voi ikinä tietää rakastaako se toinen takaisin, kun on itse ollut niin aloitteellinen ja muutenkin omassa päässä niin vahva se kuva siitä, miten asiat ois oikein ja kivasti?
Olis ihanaa jos ois niinku saduissa että tuntuis että toinenkin on just yhtä vastarakastunut ja haluais kans heti kaiken. Sen sijaan että suhtautuu kuten minäkin normaalisti, varovaisesti ja katellaan ja tutustutaan nyt ensin. Ikinä en oo heittäytynyt ja näköjään ei ois kannattanut nytkään. Semmosta se on se stagediving. Väkijoukko kaikkoaa alta.
Sit vielä syytetään että jyrään. Ja ei kerrota itse ääneen mitä halutaan. Telepatiaan en usko. Ja saatan olla sosiaalisesti keskivertoa pöllömpi. Arvailulinjalle en lähde.

K: Olenkohan väärässä jos ajattelen että suhteesta saa just sen varran kuin on itse valmis satsaamaan? V: Olen. Silleen pääsee marttyyriksi. Voi prkl....

4. Kauanko arvaa katella ja tutustua? (ks. kohta 2.) Missä vaiheessa tohtis aatella että homma toimii/ei toimi, edes vähän-pidempi-hetkellisesti? Terapeutti tosin meinas, että missä kirjassa se lukee, että ensin tutustutaan ja sitten vasta tehdään lapsi. Voihan sitä tutustua siinä samallakin. Ja ero exästä viimeistään paadutti minut ajatukseen, että on ihan sama häipyykö mies ennen vai jälkeen lapsen syntymän...
Tuntuu rauhoittavalta ajatukselta, että toisella on jo kokemusta yhden lapsen hoidosta... se taas ei, että em. kokemus on juuri se argumentti, miksi toisen saamisella ei tod. ole kiirettä... Kaikki aina sanoo että lapsen kanssa on niin raskasta, mutta hitto vie, onhan siinä pakko muutakin olla!

5. boonuskysymys: onko jossain paremmat bileet? Ja mai gaad, tätä perusjuttua en oo miettinyt sitten kun kakskymppisenä!

A-his-taa. Ja vihaan vatvoa. Oispa elämässä muutakin kuin oma napa. Tuntuu että mitä enemmän näitä mietteitä tunkee pois, sitä enemmän niihin kompastuu. Miten musta on tullut tämmönen hukkapala?! Haloo, pallo!

Miksi mä nyt tänne avaudun? No, kun mun terapeutti on sairaslomalla.