Eilen oli levottomuus. Menin siis maleksimaan. Päädyin kaverini kirjakauppaan Menilmontant/Bellevilleen. Kun kauppa meni kiinni, mentiin kaljalle viereiseen kuppilaan. Kuppila oli vanha, mutta omistajat nuoria. Kaikki tunsivat toisensa ja tervehtivät varmuuden vuoksi minuakin. Remakka seurue pelasi pöytäjalkapalloa apinan raivolla. Pieni olut maksoi euron. Hintaan sisältyi rempseän baaritytön flirttailu ja reiluus. Hän kuunteli silmä kovana kantapeikon vaiherikasta kuvailua kuinka tämä ei ollut tänään juonut vielä mitään, paitsi aamulla Calvaa, mutta sitäkin oli vielä jäljellä, ja kuinka oli joutunut nyrkkitappeluun kadulla yks päivä. Mies oli pienikokoinen ja hänellä oli uskomattomat, jäänsiniset kirkkaat silmät.

Hetken päästä kokkina toimiva hipinretale tuli kysymään, haluaisimmeko syödä. Pikku pihan terassilla oli 28 ihmisen avajaisseurue ja heiltä oli jäänyt ruokaa yli. Saimme eteemme höyryävät lautaselliset kookoslammasta ja basmatiriisiä, eikä maksant mittää! Ruokaa riitti jokaiselle joka sitä kaipasi.

Olo oli epätodellinen. Tämä ei ollut Pariisi sellaisena kuin me sen tunnemme, onneksi. Mieleen tuli Berliini tai Budapest 15 vuotta sitten, luuhaavana jälkipunkkarina. Aina löytyi jostain yösija, aina löytyi jostain safkaa. Kulkiessa selviytymisvaistot kehittyvät, toveri tunnistaa toisen. "Ai Suomesta! Tunnetsä sen ja sen.." Isoin ero oli, että nyt osasin kieltä. Tosin kaikista aksenteista ei minun ollut helppoa saada selvää.

Pennittömänä kaupungissa pitää hakeutua muiden maahanmuuttajien seuraan. Siellä on solidaarisuus, sieltä saa parhaat vinkit, missä pankissa voi avata tilin ilman osoitetta, missä squatissa on puhdasta eikä narkkareita.

Pariisi on pohjimmiltaan porvarillinen kaupunki, siksi pitääkin mennä Bellevilleen. Bellevillessä on eniten eri kansallisuuksia yhdessä kaupunginosassa. Halvimmat vuokrat ja vasemmistolainen pormestari. Ei niin kauan aikaa sitten siellä vielä laidunsi lehmiä ja kasvoi viiniköynnöksiä. Se on viimeiseksi Pariisiin liitetty osa ja pilkottiin vielä kolmeen eri arrondismenttiin, ettei työväki taas nousisi ja mellakoisi kuten kommunardien aikaan 1800-luvun lopulla, samoihin aikoihin kun valokuvaus oli juuri keksitty. On uskomatonta katsoa valokuvia barrikadeista rue Oberkampfilla jne. Ranskantaitoiset voivat myös lukea Tardin upean Cri du Peuple-sarjan. Aluetta "siistitään" edelleen, vanhoja pikkutaloja puretaan ja rakennetaan tilalle isoja vuokrakasarmeja, kujia levennetään,  mäkkäreitä avataan.

Mutta verisestihän se loppui se kansannousu, liikkeen johtajien teloituspaikalle nousi nykyisin turistien suosima Pyhän Sydämen kermakakkukirkko.