En ole kirjoittanut pitkään aikaan. Olen taas eri kaupungissa, korkealla korkealla. Pitäisi vaihtaa otsikkokuva (ehkä vaihdankin). Kuudennesta, suomalaisittain seitsemännestä kerroksesta näkyy kaupungin kattojen yli kumpaankin suuntaan ja parvekkeen puolelta joki. Katot eivät kyllä ole yhtä kauniita kuin Pariisissa, eikä ehkä jokikaan. Tämä on erilainen kaupunki. Uudenvuoden ilotulitukset näyttivät paremmilta kun oli täällä samalla korkeudella poksahdusten kanssa. Suosittelen korkeita paikkoja rakettien katseluun!

Ärsyttää kun en osaa kieltä. Tuntuu turistilta, vaikka olen täällä ennenkin asunut. Mietin, miten kaupungissa on jokaisella omat paikat, kun siellä on vähän pitempään. Missä huivipäämammat käy hammamissa? Miehet pelaa iltaisin korttia keltaisissa kahviloissa. Joku toinen kaupunginosa on ihan toisenlainen. Minä en mene minnekään, koska ei siellä kumminkaan olisi minun kavereitani, niitä joita kaipaan.

On tapahtunut sellaista, että syksyllä lakkasin tuntemasta itseni yksinäiseksi. En enää kärsi siitä, että ei ole suhdetta. Ehkä olen unohtanut, mitä läheisyys on. Joka tapauksessa, mieli on hyvä. Vielä alkusyksystä järkytyin tarkkanäköisen kaverin toteamusta "kyllähän sinä tiedät, että se käy yhä vaikeammaksi, mitä vanhemmaksi tulet". Sitä en olisi halunnut kuulla. Mutta nyt näenkin erilaisia elämiä ympärilläni. On käynyt sama kuin ajatuksissani perheistä: alan vasta nyt huomata erilaiset perheet ympärilläni, ajatella niitä vaihtoehtona, tasavertaisena sellaisena myös omalla kohdallani. Vaikka minun lapsiperhetuttavapiirissäni ns. normaalit isi-äiti-kaksi(tai yksi) lasta -perheet on koko ajan olleet vähemmistönä. En vaan ajatellut sitä omalle kohdalleni. Halusin sen isänkin siihen kuvaan. Mutta mitä ihmettä, se ei mennyt niin, se menikin näin. Mikäs siinä.

Kirjoitin kolmelle (vai neljälle) kirjeen, jossa kerroin että en nyt hae suhdetta. Ihan mukavia miehiä, ei mitään vikaa. Mutta ajatuskin siitä, että pitäisi vielä tutustua johonkuhun, kertoa itsestään, tavat vielä yhdet mahdolliset appivanhemmat... ei koskaan enää. Syvä helpotus. Näinkö helppoa se on kun sen tajuaa. Niinhän se aina menee.

Muutenkin tässä on nyt joku toinen. Mutta siitä lisää huomenna.