Kun on sisäistänyt sen, että itse sitä valkkaa ne seurustelukumppaninsa, huonotkin. Niin vähänkö sitä osaa arvostaa sitä, että uusin täyttää kaikki ehdot: ei juo, ei mielenterveysongelmia, käy töissä. Tiedän, rima näyttäisi olevan matalalla, mutta jostain se on lähdettävä. Ette usko miten vaikeaa noitakaan ehtoja oli noudattaa! Alkaa epäillä itseään ennenkaikkea: enkö haluakaan itselleni hyvää, hm? "Pukki" "kaalimaan"* vartijana?

Ja bonukset päälle. Se muu on vaikeammin määriteltävää: että tulee toimeen. On asiaa. Luottaa. Sänkyhommat sujuu.

En usko "siihen oikeaan". Mutta tämmöiseltä ei ole ikinä ennen tuntunut. Jokin on muuttunut. Yleensä ottaen se jokin olen varmaan minä. Kun muuttaa omaa käytöstään, ympäristön on reagoitava siihen. Tämmöisiä oppii terapiassa.

No, suuri osa ihmisistä ei joudu ehkä ikinä kelaamaan näitä asioita. Niillä on sitten omat vääntönsä.

*Herrimanilaiset "lainausmerkit".