Tänään oli upea aprikoosinoranssi lähes täysi kuutamo, kun kävelin siltojen yli elokuvista kotiin. Näin huonon elokuvan, vaikeista asioista ankeasti. Mikä sai ajattelemaan, että huonojen uutisten sijaan pitäisi tuoda esiin niitä hyviä, paskan sijaan ratkaisuja. Koska totta sekin puoli. Toivo. Jotain voi tehdä. Yksi ihminen voi tehdä paljon. Kovin gloriöösiähän se ei ole, että mitään helppoja kiiltäviä kokonaisratkaisuja ei ole olemassakaan. Mutta pelkkä ongelman esittely saa toivottomaksi. Mitä tarkoitusperää sekin sitten palvelee. "Oo! Katsokaa! Kauheaa. Voi voi." Tosin ehkä huonon fiktion ankeus korostui eilisen hyvän dokumentin rinnalla. 

Mietin paljon lähtemistä, "kotiin" palaamista. Vankilaksi muuttuneeseen tukikohtaan, tyhjään kaupunkiin (kaikki parhaat kaverit ovat muuttaneet pois ehkä yhtä tai kahta lukuunottamatta), ankeaan keliin,  kalleuteen,  siihen että on taas se vitun friikki ja hankala tyyppi ja rasittava ämmä jolla on menneisyys jos toinenkin ja sillat vaan käryää joka vitun puolella. Mulle niin ei pitäis antaa tikkuja.

Olen jo osaksi Suomessa. Helsingissä ei varmaan sellaista kulmaa olekaan, josta ei tulisi joku epäonnistuminen tai nöyryytys mieleen. Missään muualla kuin Helsingissä en voi asua, Helsinginkin ongelma on se, että se on liian pieni. Siellä ei voi kadota väkijoukkoon. Joka paikassa on joku joka tietää kuka olet, ehkä jopa paremmin kuin sinä itse. Se kuppainen pikkukylä, josta halusin pois kahdeksanvuotiaana.

"Kotini" on varsinainen epätoivon tyyssija, olen lähestulkoon saanut siellä turpaani, vetänyt turpaan ja yrittänyt tehdä jotain typerää itselleni. Talossa on käyneet palokunta ja poliisit... alakerran naapuri elämöi aikansa ennekuin kuoli viinaan, vastapäinen poltti kämppänsä ja melkein koko talon ennenkuin joutui avohoitoon 3T:hen, narkit asui ullakolla jossain vaiheessa (verisiä värkkejä hississä jne.), ullakko on putsattu muutamaankin otteeseen. Asunto itsessään on erinomainen monessa mielessä, sijainti loistava, taloyhtiö hyvä ja naapurit mukavia noita kahta entistä lukuunottamatta. Odotan kuitenkin sitä syytä tai mahdollisuutta että pääsisi tuolta lähtemään. Varsinkin kun kerran jo melkein pääsin. Ei voi sitten sekään saatanan seitsemän vuoden episodi unohtua.

Tiedän kokemuksesta että ensimmäiset pari viikkoa - pari kuukautta tulen olemaan niin maassa kuin olla saattaa. Opitut tsemppauskeinoni eivät auta siihen paskashokkiin. Mutta kyllä se sitten ohi menee ja kaikkeen tottuu, paha kyllä.

Työhuonekaverit ja muut kollegat on ottaneet siihen malliin toivorikkaina kontaktia, että paskan luomista olisi tiedossa ihan niin paljon kuin ikinä tahtoo. Taidan mieluummin mennä puhelinmyyntiin. En halua tulla mitatuksi enää mitenkään. Nyt olen ollut toista viikkoa silkkipainoassarina, vedostanut kollegan taideluomia, ja se on jumalaista: fyysistä, yksitoikkoisehkoa työtä, jonka harva osaa mutta minä hyvin, tiedän millainen on hyvä vedos, millainen täydellinen, ja mitä pitää tehdä sellaisen aikaansaamiseksi. Illan tullen painopöytä jää työhuoneelle ja minä menen kotiin kaivamaan nenääni.

Vaikka sanoisin alkaneeni putkimieheksi kymmenen vuotta sitten, varmaan joku idiootti tulisi silti kysymään milloin taas piirrän mitä ja seuraava kirjani ilmestyy. Ehkä sitten, kun elämässä on taas työlle jotain vastapainoakin. Silloin siitä ei tule näin naurettavan vastenmielisen pompöösin iso osa elämää.

Mutta on siellä Helsingissä ehkä jotain odotettavaakin, lievä ehkä. Kuka tietää. Pieni lupaus. Jos jaksaisi vielä johonkin uskoa, niin yhtä poikaa voisin vähän kutitella ja kuunnella. Vaikka on sekin liian nuori ja viinan perään eikä panemisen. Saati perheen.

Ennenkaikkea: Stadika on auki vielä ainakin kaksi viikkoa saavuttuani. Pitää uida niin paljon että ei enää tarvitse toivoa eikä toteuttaa väkivaltaa (ottajana tai antajana, ihan sama). Voi sukeltaa muutaman kerran kuuteen metriin ja takaisin, korvat sanoo pop ja voi katsoa kauanko happea riittää.