Kuin hammassärky mielen taustalla koko ajan vaikka mitä tekisi. Ei sillä etteivätkö maailman muutkin kriisit koskettaisi, mutta jos jokaisesta hajoilisi, ei se mitään auttaisi. Mutta vaikea tähän on suhtautua tavanomaisen viileästi, kun tietää, että ne skidit jotka olivat meidän workshopissa viime kesänä ovat ykkösenä tulilinjalla. Ja pakolaisina eivät saa passia eivätkä voi mennä mihinkään eikä leireillä ole kellaripommisuojia.

Ihan jo siihen arkeen tutustuminen viime kesänä vei yöunet pariksi kuukaudeksi, heräsin vihaisena joka yö. Saati sitten tämä.

Torstaina, ensimmäisen hyökkäysyön jälkeen saimme viestin, että kaikki olivat kunnossa. Nyt ei enää mitään, ja tietysti, jos tilanne pitkittyy, yhteydenpito vaikeutuu.

Luonnoksia viime kesän workshopista tuolla: NettiNarttu nro 4
Tuossa oikealla linkki libanonilaiseen yhteisblogiin. Kannattaa lukea pari alkupään postausta myös, asioiden suhteuttamiseksi...