Luin jostain että siirtolaisen sopeutuminen vieraaseen kulttuuriin tapahtuu kolmessa vaiheessa: ensin on järkytys ja torjunta, kaikki  omassa maassa on niin paljon paremmin ja järkevämpää ja tarkoituksenmukaisempaa, uudessa maassa asiat tehdään väärin ja typerästi, itkettää ja suututtaa ja ahdistaa; toisessa vaiheessa säännöt oppii ja on siitä ylpeä ja haluaa tehdä kaiken niinkuin paikalliset ja paremminkin, omanmaalaiset töppäilijät ärsyttää, sitä haluaa osoittaa että on itse ainakin oppinut pelin hengen; kolmannessa vaiheessa uudesta kansalaisuudesta tulee aidosti osa oma identiteettiä: omaa kulttuuriaan kunniottaa taas ja pitää siitä parhaat puolet, uuden kulttuurin säännöt tuntee ja soveltaa niitä kun parhaaksi näkee, mutta tekee myös välillä selvästi niinkuin on omassa maassaan tottunut. Itse olen kyllä käynyt nuo kaikki läpi. Nyt olen Ranskassa ranskalaisittain ilman sen kummempia kommervenkkejä; täällä kaipaan Suomeen (en tosin vielä) ja Suomessa tänne. Suomessa kaipaan pitkiä illallisia ja kiistelyä uskonnosta ja politiikasta (näihinhän ei Suomessa hyvien tapojen mukaisesti kajota - hah! ihmiset eivät ikinä opi kunnioittamaan toisenlaisia mielipiteitä eivätkä perustelemaan omaansa, sanon minä!) ja joustavuutta: olen kerran puhunut itseni -ranskaksi!- lentokoneeseen johon minulla ei ollut lippua. No, se oli ennen syyskuun 11.:ta se.

Suomesta kaipaan tietysti eniten ihmisiä mutta myös luontoa, tilaa, valoa, hiljaisuutta ja sitä, että asiat ovat tuttuja, vaikka en kaikesta pitäisi niin ainakin tiedän miten toimia. Ja pystyn ilmaisemaan itseäni tismalleen eksaktisti ja myös kuulija tietää mistä puhumme, monokulttuurin harvoja hyviä puolia. Niin ja minua ei kohdella ulkomaalaisena.

En muuten tiedä oliko tuo tutkimus tehty Amerikassa vai Euroopassa. Kuulostaa Euroopalta.
Ero kansalaisuuskäsitteessä on valtava. Kun tulee Eurooppaan, tulee aina johonkin nationalistisesti käsitettynä yhteen maahan: ein Volk, ein Reich, ein Spreich. Ei nyt ihan mutta tuo on se ajatusrakennelma siellä taustalla. Tullakseksi ranskalaiseksi/suomalaiseksi tai muun euroopanmaalaiseksi sinun täytyy sulautua, integroitua, alkaa talon tavoille ja silti se ei koskaan riitä, sillä on olemassa se alkuperäinen monokulttuuri, kansa joka maata oikeasti asutti ennen sua ja johon sä et voi koskaan täysipainoisesti kuulua. Varsinkaan jos olet vääränvärinen, vain valkoihoiset on oikeita eurooppalaisia. Ja eurooppalaisiin tapoihin kuuluu työnteko ja maitotuotteet eikä se voi koskaan muuttua. Eurooppalaisuuteen ei kuulu se että eurooppalaisuus voisi olla avointa,  asuinpaikan määrittämää eikä verenperinnön tai kielen. Tietysti Yhdysvallatkin perustuu yhdelle kielelle, Kanada kahdelle. Ja kansanmurhalle.

Montreal on ainoa paikka jossa minä olen kokenut kuuluvani joukkoon. Siellähän ne meitsin vaarit jo pasteeraili... Amerikka ei ole kenenkään maa. Se oli intiaanien maa, mutta kun heiltä on viety oikeudet, kaikki muut ovat "junantuomia". Kanadassa voi olla armenialainen ja kanadalainen. Kanadalaisuus mahdollistaa sen että on samalla jotain muuta siinä rinnalla.

Onkohan Ranska muuten  vieläkään ratifionut EU:n kielivähemmistöklausuulia? Yllättäen just näillä entisillä siirtomailla on niin hankalaa sen kanssa. Ruotsi muistaakseni sai kanssa huomautuksen suomenkielisten asemasta.

Jostain kumman syystä tunnen oloni aina turvalliseksi valtavan suurissa kaupungeissa. Joka puolella on paljon ihmisiä, jos jotain tapahtuu en ole koskaan yksin. Kuitenkin voin olla täysin anonyymi. Pikkukylät, joissa kaikki tietävät toistensa asiat ahdistavat. Minä kulun niihin tiiviin yhteisön häviäjiin: minua ei ole ikinä hyväksytty missään pienessä yhteisössä. Minussa on jotain ärsyttävää, omituista. Ainakin Suomessa olin liian äänekäs. Täällä sujahdan kärkkäine mielipiteineni joukkoon aivan sujuvasti. Ja ainkain ulkomailla asuessaan ulkopuolisuuden tunteeseen on joku syy, ns. korjaava kokemus siis.

Mikähän siinäkin muuten on että Suomessa aina kyökkipsykologiassa korostetaan vaikeiden asioiden kohtaamista. Täällä suosikki-psy:ni, äärihöpsistisen 20ans -lehden Dr Francois Perlmutter sanoi yhdenkin "Testaa oletko nainen, narttu vai sylikoira"-testin päätteeksi että "faut quitter l'environnement aggresseur", vihamielisestä ympäristöstä täytyy ymmärtää osata lähteä, muuten on masokisti ja keskenkasvuinen. En enää noudata tuota patologisesti: olikin outoa tulla tänne kerrankin vapaaehtoisesti, niin, ettei jättänyt jotain katastrofisotkua taakseen kotimaahan.