Kummallista kyllä, tällä kertaa ei olekaan ollut aivan sairaan ahdistavaa Suomessa. Viimeksi oli, mutta se johtui jumalattomasta stressistä ja kiireestä. En ehtinyt nähdä kavereita ollenkaan enkä edes hoitaa kaikkia asioita mitä olisi pitänyt. Turhauttavaa. Töihin valmistautuminen meni miten kuten. Sama on edessä taas... aina juuri se liplappu mitä tarvitsee on Pariisissa/kotona/työhuoneella. Joka tapauksessa ei mukana siellä maakuntakeskuksessa jossa sattuu kurssia vetämään. Voi kuttu. Vaan rutiinia on sen verran että voi jo improvisoida, tärkeintä on kuitenkin se mitä opiskelijat tekevät eikä jotkut mun vanhat homeiset esimerkkimonisteet.  

Mutta tukka on leikattu, matkalippuja ostettu, klasit on tilattu, pankissa käyty, seminaareissa istuttu, kuvituksia väsätty ja terapeutille avauduttu ynnä muuta ynnä muuta. Nyt tuntuu täällä hyvältä, kiva nähdä kollegoita, lukea lehtiä, KATSOA TELKKARIA.

Elokuviin en kyllä taida keretä. Enkä vanhemmille.

Sellainen asia johon kiinnittää aina huomiota kun on ollut täältä vähän aikaa poissa on että kuinka samannäköisiä kaikki ovat täällä. Ärsyttävää huomata itsessään kuinka tänne palattuaan jonkun päivän päästä alkaa taas rekisteröidä ihmisten ulkonäön, ihonvärin jne. Ärsyttävää. Pariisissa sitä on värisokea.

Kun olin ollut ensimmäisen kerran Afrikassa, palattua joku kysyi millaista oli. Samanlaista kuin täällä mutta me oltiin valkoisia.