Pelottaa. Muistin justiin yhden aspektin siitä, millaista se on, kun on toisen kanssa.

Kun on yksin, ei ole peiliä. Voi luulla itsestään vaikka mitä, jos ei ole ketään läheistä ihmistä palauttamassa maan pinnalle. Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, jotka eivät ikinä joudu tosipaikan testiin. Toisen kanssa sitä joutuu törmäämään itsessään siihenkin puoleen, että on typerä ja ilkeä ja ruma ja pikkumainen. Sietämätöntä. Miten sitä voi kestää itseään.

Inhottaa tuo puoli niin paljon, että tekisi mieli lyödä leikki sikseen heti kättelyssä.

Mutta toisaalta sitten. Toisessa ihmisessä nuo samat asiat eivät tunnu läheskään niin isoilta jutuilta. Ei sitä toista hylkää siksi että sillä on muutama inhimillinen piirre, se on osa kokonaispakettia. Ja hyvässä lykyssä se toinen auttaa suhteuttamaan nuo omat pikkumaiset piirteet kokonaisuuteen. Rakastaa minua silti. Vaikka olen just tämmöinen, käyn hermoille. Ainakin omilleni.

Me ei olla vieläkään riidelty ekaa kertaa. Sen sijaan maailmasta on löytynyt kaksi ihmistä, jotka saavat minut kutisemaan kutitettaessa: rakastettuni ja hänen tyttärensä. Aivan kammottavaa! Miksei kutitusta ole kielletty ihmisoikeuksien julistuksessa! Kadun täten syvästi kaikkia niitä kertoja kun olen armottomasti kutittanut nauruun tikahtuvia kanssaihmisparkoja.