Viisitoistavuotiaana. Minä en juonut, mutta kaverini, kymppiluokan tytöt joivat, polttivat ja jahtasivat jo täyttä päätä poikia tai vanhempia miehiä. Tupakan ja halpojen varastettujen meikkien huumaannuttava tuoksu. Vaatteiden mallaaminen. Luottamukselliset tunnustukset. Mutta minä olin luopio, en luotettava: jos he olisivat tienneet. Katselinkin heitä sillä silmällä. Saavuttamattomia. Päättömillä kännireissuilla halusin suojella käpälöijiltä, kotipolttoiselta viinalta, pillereiltä, limaisilta jätkiltä. Jos en ollut mukana, kerrottiin reissuista hiuksianostattavia juttuja. Mitä vaan voi tapahtua kun on 16 ja kännissä vieraan paikkakunnan tanssilavalla. Ja tapahtuukin, tai siltä se tuntuu, kun asiat tapahtuvat ensimmäistä kertaa.

Liftireissut pakkasessa, sateessa, lumipyryssä. Satoja kilometrejä. Yksin, kaksin. Pelko, joskus, mutta ei ollut vaihtoehtoakaan jos halusi päästä minnekään, ja aina halusi. Inho, usein. Turpeat ällöttävät miehet kaksimielisine juttuineen ja arvioivine katseineen. Herätyskasettien soittajat. Avautujat. Itkijät. Lapsilukot. Naiset ei ikinä ottaneet kyytiin, sitä ihmetteli. Nyt tajuaa että nekin pelkäsi. Kyllästyminen. Ei ois jaksanut enää kertoa kukamistäminnemiksi. Aloinkin valehdella, keksiä, pelkästä ikävystymisestä. Ei mulla mitään marsua ollut pienenä. En ollut Jyväskylästä. En harrastanut voikkaa.

Vuotta myöhemmin en asunut enää paikkakunnalla. Ihastukseni oli sairaalassa, kuulin, kun kävin kotona. Mentiin vierailulle. Muutama eri sukupuolitauti ja abortti ja oliko pieksentää ollut kanssa ja jotain sekakäyttöä. Ihme kiukku siinä ihmisessä. Seikkailu oli ollut ajaa hiacella Helsinkiin ja ottaa huone Vaakunasta sekä näyttää sitten persettä Manskulle hotellihuoneen ikkunasta. Mun Helsinki-pyrinnöt oli jo tuossa vaiheessa aika erilaisia. Vuotta myöhemmin sille syntyi ensimmäinen lapsi. Isäksi osunut taisi olla 17 tai 19 ja onneksi kunnollinen. Intin jälkeen hankki ammatin.  Mallimitoista ei enää tietoakaan, vaan mitä välii kun henkikulta säilyi. Perhe pelasti sen lapsirakkaan, kun ei se itsestään välittänyt. Lapsia on jo useampi, muuttivat keski-Suomeen, en tiedä ovatko vielä yhdessä enkä mitään muutakaan.

Minä en ikinä ollut luokan villein tyttö vaan sen kaveri. Tarkkailija. Outo ja hiljainen mutta sen kaveri. Kaikenlaisia läheltä piti -tilanteita on piisannut myöhemminkin. Ylilyöntejä vain muutaman kerran, mutta sen verran että tietää, miten pienestä se voi olla kiinni. Ei ole varaa ylimielisyyteen, ihmisen elämä menee sattumasta minne vaan eikä kenestäkään tiedä miten ne siihen suhtautuu. Tai mikä se kenenkin murtumapiste on. Lukekaa nyt jo se Alkeishiukkaset.

"Kunnon ihmiset eivät osaa pitää elämäänsä oikeilla raiteilla." Daniil Harms