Kirjoitin tämän alun perin jo huhtikuussa, mutta kantti ei silloin kestänyt julkaista. En ole ensimmäinen virkaheitto artistinplanttu joka näitä miettii; taiteilijoiden kirjoitukset luomisen tuskasta on yhtä turhia kuin ne kuuluisat nunnan nännit. Toisaalta ajattelin että saatan vielä muuttaa mieleni, ja niin on osittain käynytkin: olen alkanut pitää tästä elämäntavasta taas... joskin ammattin edellyttämät narsistinen kunnianhimo ja sinnikäs ahkeruus loistavat edelleen poissaolollaan.

Hyvät lukijat, olette todistamassa juhlallisia hetkiä. Meitsi kelaa ja oivaltaa. Ajatukset kiteytyy ja toivottavasti johtaa tekoihin.

Semmosta oon miettinyt että miten näistä hommista jäädään eläkkeelle. Miten se on onnistunut kaveriltani J:lta, jonka ratkaisua ymmärrän aina vaan paremmin ja paremmin? Pitäisikö tehdä Suuri Virallinen Ilmoitus tyyliin, En juhli merkkipäivääni? Kelataanpa vähän ajassa taaksepäin.

Teininä taidekoulussa ollessani piirtäminen oli sattumoisin se juttu, joka ensimmäisenä nappasi. Juttujani alettiin julkaista lehdessä ennemmin kuin maalauksiani esitellä näyttelyissä. Minua alettiin kutsua piirtäjäksi ja minä uskoin. Se ei ollut missään vaiheessa oma tietoinen valintani vaan yksi asia johti toiseen. Koska taipumuksia oli, päädyin opiskelemaan alaa. Niinhän se elämässä usein menee.

Taidelukiolaisena kaverini sanoi kohtalokkaalla äänellä: tämä ei ole ammatinvalinta, meillä ei ole vaihtoehtoa. Taiteilijoiksi ajautuu usein ihmisiä, joista ei ole tavallisiin hommiin esimerkiksi sosiaalisista syistä. Itse olin ehdottomasti tämmöinen nuorempana koulukiusaustaustan takia.   

Valmistumisen jälkeen tuli klassinen valmistumiskriisi: mutta onko tämä sitä mitä haluan tehdä? Pakkoraossa pykäsin yhden kirjan josta tuli aika kauhea, se pahensi asiaa entisestään. Kriitikot kyllä tykkäsivät ja fanikirjeitäkin tuli. Mitä huijausta. En piirtänyt useampaan vuoteen, vaan aloin tehdä tuottajan hommia ja olin siihen hurjan tyytyväinen. Rakastin niitä hommia, rakastan edelleen.

Juttelin tästä joskus yhden kollegan kanssa: sanoin ettei minulla ole mitään tarvetta ilmaista itseäni, ei minulla olle mitään sanottavaa. En saa piirtämisestä mitään nautintoa, itse asiassa se on aivan kamalaa pakkopullaa, vihaan joka sekuntia.  Hän oli aivan ällistynyt. Hänellepä homma ei tietystikään mennyt niin. Ja tuotteliaisuutta sekä menestystä on piisannut ja hänen työnsä paranevat koko ajan.

Aina kun saan apurahan*, tunnen että nyt minulla on velvollisuus (niinkuin tietysti onkin!)... mutta kun oikeasti ei ole mitään asiaa kellekään, en halua että juttujani luetaan, en halua näyttää niitä kenellekään. Nyt tuntuu kuin olisin jotain velkaa. Piirtäminen tuntuu velvollisuudelta, en voi tehdä tätä rauhassa itselleni vaan olen vastuussa taiteellisesta tekemisestäni muille, lukijoille, kriitikoille, kollegoille, apurahoittajille. Tässä tilanteessa on vähän hankalaa tehdä taidetta vapautuneesti.

Joku voisi puhua alisuorittamisesta - kyllä, fyysisesti ottaen pystyisin piirtämään sikahyviä juttuja jos olisi pakko tai jos siitä maksettaisin tosi hyvin, olen ammattitaitoinen - taiteessa vaan pitäisi olla jotain asiaa. En halua osallistua siihen lisähälyn ja paskan tuottamiseen maailmaan. Alisuorittamista? Ei minusta. "Kenelläkään ei ole mitään sanottavaa, siksi kukaan ei ole hiljaa." (Arto Salminen)

Nautin itse piirtämisestä välillä kuten nautin uimisestakin, mutta haluan tehdä sitä vain itselleni, vapaasti. Voisin tehdä jotain muuta ja jatkaa pöytälaatikkopiirtämistä omaksi ilokseni. Salanimellä, toisessa maassa. Jättää sitten vakka postuumin tuotannon jonkun iloksi, kuten Jean Rhys tai Lee Miller. Ensimmäistä kertaa pöytälaatikkoni on täynnä; siellä on useita eri mittaisia juttuja jotka ovat viittä vaille valmiita - viimeinen sivu puuttuu tms. En halua julkaista. En halua kommentteja, en kehuja, en joutua miettimään mitä lukija niistä ajattelee. Taiteen tekeminen on jonkinlainen yritys kommunikoida. Uskoni ihmisten väliseen kommunikaatioon on nolla. Yritys on tietty silti kova, hetkittäin.

Ehkä tähän vaikuttaa myös "lapsinerotausta". Urani alku oli nolo julkisuuspöljäilyineen, olin nuori vihainen nainen numero yksi... Sain revanssini koulukiusaamisesta. Tulin nähdyksi. Asiaa mulla ei sitten ollutkaan. En ole sama ihminen kuin silloin. Paitsi niiden silmissä jotka tuntevat minut vain sieltä.

Esimerkiksi keikat kolmannessa maailmassa ovat olleet paljon mielekkäämpiä, totta kai. Konkreettista hyödyllistä poliittista työtä, joka vie maailmaa edes piirun verran mielekkäämpään suuntaan eikä osallistu maailman täyttävän hälyn ja paskan lisäämiseen.

Aloin piirtää, koska olin siinä hyvä, mutta olen hyvä monessa muussakin asiassa. Monella muulla alalla vähempi riittää, työtä ei tarvitse tehdä omalla persoonallaan samalla tavalla kuin taidetta. Ei tarvitse pistää omaa itseään alttiiksi samalla tavalla kuin taiteessa. Riittäisi että tekisin työni niin hyvin kuin osaan, sitten menisin kotiin ja se siitä.

Omapahan on elämäni ja on tärkeämpää olla onnellinen ja tuntematon, ilman paineita, ilman arvioitavaksi joutumista. Itse asiassa jälkimmäinen on korostunut kaikissa aikuisiän valinnoissani. En haluaisi tulla määritellyksi vaan määritellä itse itseni. Mieluummin olisi sivussa nostamassa jotakuta muita keskiöön kuin itse arvioinnin kohteena. Siitä tässä onkin kysymys. Opettamisessa ja tuottamisessa on yhteistä se, että niissä ollaan itse kulisseissa, nostamassa jotakuta muuta framille.

Mutta todellista intohimoa... se olisi tuottaminen. Olla osa jotain tiimiä, osallistua jonkun ison jutun rakentamiseen kerran vuodessa. Asiat vaan menivät niinkuin menivät ja kymmenen vuotta haviteltu unelmaduunini oli ja meni. 32-vuotiaana olin takasiin lähtöruudussa. Eikä minulla ollut muuta kuin mahdollisuutta kuin palata tekemään niitä hommia joihin minulla on koulutus. Aloin piirtää taas.

Viime aikoina minulle on taas kaihoisasti muistuteltu kuinka onnekas olen, kun ammattini on vapaa ja minulla on mahdollisuus olla Pariisissa... olenko liian moraalinen? Kai sitä aina haluaa sitä mitä ei saa... haluaisin turvallisuutta, ankkurin, perheen. Mutta kyllähän muistakin töistä voi ottaa loparit, ottaa sapattivapaata... kasvattaa lapsia ja mökkeillä, loppujen lopuksi elämässä se kokonaisuus, monipuolisuus ratkaisee. Yksin Pariisissa on aika viileetä kun se tekee ensimmäisen kerran, kaksikymppisenä, mutta kun elämä menee samaa toistoa jo viidettätoista vuotta, kaikki on edelleen levällään kovasta yrityksestä huolimatta (melkein onnistuttiin exän kanssa asettumaan aloillemme, enkä se ollut minä joka jänisti)... alkaa tuntua vähän kakaralta.  

Mutta miten siis ilmoittaa jäävänsä eläkkeelle? Miten vetäytyä onnellisesti marginaaliin puuhastelemaan, saavuttaa riippumattomuus? Eihän tämä voi elinkautinen olla. Koko homma oli väärinymmärystä, hajaantukaa, täällä ei ole mitään nähtävää. Minulla ei ole mitään sanottavaa, en olekaan taiteilija, te niin sanoitte en minä, minä luulin mutta olin väärässä.  

Täytynee pyytää ennakkoperintöä, pistää moraali hattuhyllylle ja ostaa osakkeita. Eipä muuten olisi mennyt tämäkään aika taiteilijaresidenssissä hukkaan, jos olisin oivaltanut, etten olekaan taiteilija.

*nyt en ole apurahalla vaan ihan omalla rahalla täällä Pariisissa elämää paossa miettimässä näitä ammatinvalintakysymyksiä.