Tuntuu aivan epätodelliselta olla kotona, Helsingissä, taas. Olin pohojosesa vain neljä päivää mutta tuntuu kuin aika olisi ollut paljon pidempi. Päivät olivat niin täysiä. Töitä ja tapaamisia ja muistoja. Aina läikähtää kun näkee kuivaa kangasmetsää, tasaisen lakeuden, suuren taivaan. Lunta ei sielläkään ollut, pimeät sadepäivät yli tunnin lyhyempiä kuin täällä eteläsä.

Baarikeskustelussa jäsentyi vahingossa yksi osa lapsuutta. Se kahdeksanvuotias, jonka vanhemmat tilas Hesarin puoleksi vuodeksi. Siinä oli elokuvailmoituksia ja kirja-arvosteluita. Jossain oli siis maailma, jossa oli elokuvateattereita ja luettiin kirjoja ja juteltiin niistä. (Minä näen vieläkin unia Haapaveden kunnankirjastosta, ah.)

Olin (olen) synnynnäinen se mitä kutsutaan snobiksi. En tiedä miksi niin on. Tykkään asioista, joita minun ympäristössäni pidetään vaikeina ja snobistisena teeskentelynä. On pitänyt piilotella. Olen sukuni ensimmäinen ylioppilas kumminkin, meillä kotona ei ole kirjoja koska niitä on kirjastossa. Opin lukemaan koulussa. Luin ja luin, vaikka sanottiin että silmät menee. Luin salaa pimeässäkin. Pohdiskelin asioita. Olin varmasti pikkuvanha. Ehkä myös yliviisas (taitaa olla pohjoinen ilmaus?).  Jotenkin tuntuu että tuttavapiirissä on nyt vaikka kuinka niitä, jotka oppi lukemaan jo ennen koulua. Niitä, joiden kotona luettiin. Tai lukemista tuettiin. Ainakaan sitä ei tarvinnut salata, ja sen takia ei saanut ainakaan ihan joka paikassa turpaan.

Onneksi oli kirjat. Kärpästen herra, Eläinten vallankumous, Sandemose.

Janten laki pelaa pikkupaikkakunnilla. Siellä missä me asuttiin, asukkaita oli 7000. Minä olin kummallinen lapsi muiden mielestä. Kummalliset suljettiin säälimättä ulos eikä tuomiota tarkistettu. Kanssani veljeileviä uhkasi sama kohtalo. Esimerkiksi uudet oppilaat tajusivat tämän nopeasti.  Sulku oli aukoton. Valitettavaa minun kannaltani oli, että olin ainoa laatuani. Isommassa otannassa olisi varmaan ollut edes toinen samanlainen. Myöhemmin kun olen opettanut kuvataidekouluissa täällä pääkaupungissa, olen nähnyt samanlaisia erikoisia lapsia, jotka tulevat kurssille vuodesta toiseen, ei koska haluaisivat piirtää, vaan koska heidän ainoat ystävänsä ovat siellä. Sellaista henkireikää ei ole paikkakunnilla, jotka ovat niin pieniä, että kaikki tuntevat toisensa. Kävin ratsastamassa. Koko kylä kumminkin tiesi maineeni friikkinä, eikä sitä päässyt pakoon talleillakaan. Tallitytöt kävivät samaa koulua kuin minä.

Minua kiusattiin koulussa. Se loppui kun koulu vaihtui. Se ei tietenkään vaihtunut sillä pikkupaikkakunnalla, koska ei siellä ollut kuin yksi koulu. Me muutettiin (muista syistä). Elämä mullistui. Muuttaminen auttaa sillä tietyllä tavalla.

Maailmassa on tämä juureton rotu ihmisiä. Enemmistönä minunlaiseni ovat varmaan vain jossain uudella mantereella, en tosin ole käynyt kuin Kanadassa, mutta siellä tämä oli vallitseva kokemus. Oli kuin olisi tullut kotiinsa. Erilaisuus oli normi, kukaan ei ollut mistään kotoisin eikä se ollut mikään juttu. Meidän suvulla ei ole turvetta missään. Perintö on korvien välissä, eikä aina tietoisesti.  Suomalaisessa kulttuurissa se on vähän poikkeavaa. Totutusti tiedetään, mistä tullaan. Mutta toisin kuin Suomessa yleensä luullaan, ei juurettomuus automaattisesti ole onnettomuus. Se voi olla myös mahdollisuus, on otettu tietoinen askel ja vastuu oman ja perheen elämän parantamiseksi.

Jos sulautuu sopivassa määrin joukkoon, pikku paikassa on varmasti idyllistä ja turvallista kasvaa. On kuitenkin todennäköistä että omista lapsistani tulee jonkun sortin friikkejä, joten parempi pysyä paikassa, jossa on enemmän ihmisiä ja piirejä. Isommassa yhteisössä löytyy joku ryhmä jossa hyväksytään. Minun kehitykseni itsekseni alkoi, kun pääsin taidelukioon. Muutin kotoa liian nuorena. Siitä seurasi jotain. Sosiaalistuminen ei tapahtunut siinä iässä kuin olisi pitänyt. Siitä seurasi jotain muuta. Ja kauimmin kesti tajuta, että tällainenkin saa olla. Erilainen saa olla.

Kouluissa sallitaan sellainen käytös, mikä ei menisi läpi missään muualla yhteiskunnassa. Minusta se on koko yhteisön ongelma. En tiedä, mitä tuollaisille sairaille yhteisöille pitäisi tehdä. Mutta en halua että itse tai (tulevat) lapseni ovat se Orleansin neitsyt, joka sen muutoksen takia uhrataan.

Joskus kymmenisen vuotta sitten oli Hesarissa juttu mulattitytöstä, joka oli aloittanut yläasteen jossain Joensuussa tai oisko ollut pienemmässä kunnassa siinä lähellä. Ala-asteella alkanut kiusaaminen äityi niin tolkuttomaksi, että hänen ja äitinsä oli pakko muuttaa pääkaupunkiseudulle. Varmaan kova paikka äidille, jolle selvisi kotiseudustaan aivan uudet kasvot. Paikasta, jossa hän ja sukunsa olivat aina asuneet.

En tiedä, oliko se sattumaa että juuri minut suljettiin totaalisen ulkopuolelle. En tiedä mikä minusta olisi tullut, jos minut olisi hyväksytty. Sillä ei ole merkitystä, koska olen onnellinen nykyään. Voi olla että olisin hakeutunut johonkin perinteisempään ammattiin. Nykyiseen ajauduin, koska siinä iässä kun niitä päätöksiä tehdään, en missään tapauksessa olisi voinut olla sosiaalisessa työpaikassa. Kykyjä olisi kyllä ollut muuhunkin, johonkin missä toimeentulo olisi ollut vakaampi.

Lämpimikseen on myös mukava joskus pohdiskella (lähinnä silloin kun siitä maksaa 70 €/h jollekin joka sitten kuuntelee) mistä asiat johtuvat. Tarinankertojapuoltani kutkuttelee kuva, jonka äitini on kertonut itsestään: häntä ei ikinä haettu tansseihin kylän tanssilavalla. Siskoja vietiin, vaikka olivat samanlaisia tummia kuin äitini, mutta äitiä ei. Äiti oli viidestä sisaruksesta ainoa, joka sitten lähti kauemmas. Kouluja ei ollut vara käydä, mutta Ruotsiin pääsi tehtaalle, vaikka veljet yrittivät estellä. Siskoista toinen nai viereiseen taloon ja toinen kymmenen kilometrin päähän. Molemmista tuli maatalon emäntiä ja suurperheen äitejä. Veljet menivät VR:lle, toinen kirkonkylälle ja toinenkin samaan maakuntaan.

Tulipa hirveän pitkä ja hajanainen kirjoitus. Ehkä lähiaikoina ehdin kirjoittaa vielä toisesta pitempään mieltäni vaivanneesta asiasta, siitä kuinka ihan tolkullisiltakin vaikuttavat miehet ovat erilaisuutta pelkääviä rasisteja. Sekä epäloogista että sydämetöntä. Siitä vaan on vaikea kirjoittaa, kun alkaa joka kerta ajatellessakin suututtaa niin paljon ja tekisi mieli lyödä, eikun saarnata.