Levoton, orpo olo. (Ha ha haa, orpo, G:kin on puoliorpo, tiedän erään joka taas kurtistaisi kulmiaan tässä kohtaa, sillä "sattumoisin" - MIKÄÄN ei ole sattumaa! - kaikki lähimmät ystäväni ovat orpoja, yhtä lukuunottamatta. Mutta se on toinen juttu.) Keinotekoista makeutusta, alussa harmitti kun ei voinut saada kaikkea, oishan voinut leikkiä kotia sen kolme viikkoa. Mutta huh kun olisi hankalaa nyt. Menin heti elokuviin, ei tästä muuten mitään olisi tullut.

Kolme viikkoa oli koko ajan joku. Tullaan G:n kanssa vaivatta toimeen, vaikka ollaan vietetty yhdessä ehkä n. viisi viikkoa elämästämme. Ja joo, se ensimmäinen oli kiihkeä. Sen jälkeen ollaan nähty kerran kahdessa vuodessa ja oltu jotakuinkin ihmisiksi (ei oo kyllä ikinä ollut mun hyvä idea). Mutta se on vaan niin mukavaa kun on joku jonka kanssa edes jutella, mutista, syödä tai olla syömättä. Ihan vähän sai kiukutellakin ja se on luksusta se! Jos ei ole suhteessa, ei oikeastaan ikinä saa kiukutella kenellekään yhtään. Hellyyttä ja seksiäkin on helpompi saada kuin kiukutella jollekulle edes satunnaisesti! Onneksi olen nykyään jotakuinkin aina vaan suht tyytyväinen kaikkeen anyway. Mikä lie sordiino päällä. Kai sitä paremminkin vois asiat olla, mutta niin aina. On joku tasapaino. Ahistaa ehkä kerran kolmessa kuussa päivän ja ne tuntuu ikuisuuksilta, mutta onneksi eivät kestä ikuisuutta enää.

Nyt sen mentyä huomaa yksinäisyytensä tietysti. Nuorempana en olisi halunnut enkä pystynyt asumaan kenenkään kanssa, nyt kun sitä kaipaa ja olisi valmis ja kykeneväinen, ei ole ketään. Aivan kuin näiden kahden asian välillä olisi joku yhteys... No joo.  

Lisäksi silmänilo on hän. Semmoinen nuorehko lökäpöksy, sotkuinen tukka ja iso nenä. Minua lyhyempi ja vähän vatsaa. Oi joi. Tukka ja sänki olivat sitten viime näkemän harmaantuneet saman värisiksi kuin silmät. Eleganttia. On mukavaa kun on malli jota piirtää. On myös mukavaa että tämä malli on menestyvä ja taitava valokuvaaja ja luvassa on nyt vieraantunut vedos itsestä nuoruuden viime rippeissä. Kyllä hivelee.

Kaikesta tai itse asiassa paljon mistään ei kyllä voinut jutella (heh heh) mutta ei se näin lyhyellä ajalla ehtinyt paljoa haitata. Tunsin kyllä itseni hetkittäin aika paatuneeksi, vaikka tokihan olen meistä kahdesta vanhempi ja vii..ttumaisempi, epäilemättä.

Aika usein olen kyllä ollut sitä mieltä että ihan vähän pois älykkyydestä voisi lisätä onnellisuutta aika rutkasti edellyttäen että asiat kulkisivat suht koht normaaliraiteita. Kuulostaa leuhkalta mutta antaa mennä. Harhani johtuu ihan vaan Mensan nettitestistä (hah!) ja siitä että olen henkistä laiskuuttani ympäröinyt itseni tyhmempien seuralla, enkä testannut lukupäätäni tosipaikassa esim. yliopistolla. Mikä taas (tilastojen valossa) voi johtua vaikkapa siitä että olen sukuni ensimmäinen tai toinen ylioppilas kautta aikain. Ylipäätään minusta älykkyys on aivan yliarvostettu ominaisuus. Ennen sillä pääsi pitkälle, mutta nykyisen vaurauden ja valinnanvapauden aikana olisi parempi jos tyytyisi haluamaan mitä tarjotaan ja riemuitsisi siitä, vaikkapa aina uusista kulutushyödykkeistä. Niitähän meille loputtomasti tarjotaan. Jos nyt oikeasti miettii asioiden tolaa tällä annetulla järjellänsä, ei voi kuin ahdistusraivomasentua. Eli onnellisuutta ei tieto lisää tunnetusti. Päin helvettiähän tässä ollaan kollektiivisesti menossa. Mistä tulikin mieleeni Coppolan Marie Antoinette mutta postaan siitä erikseen.

Haluaisin siivota kaiken, mutta talkkarisedät ei tule hakemaan lisäsänkyä pois ennenkuin maanantaina varmastikaan ja minulla on kamalat työkiireet. Aion sulkeutua kaikelta kommunikaatiolta (puhelin, netti) ja vain puurtaa viikonlopun. Kun saisin kuvitukset käsistäni, pääsisin jatkamaan näyttelytöitäni.

Haa!... lakanat muuten tuoksuvat ju-ma-lai-sel-ta.