Semmoista vaan mietin, että oon havainnut asioiden oivaltamisen etenevän eri tavalla työssä ja elämässä.

Taiteellisessa työssäni innostun jostain asiasta tai saan jonkin oivalluksen tai mitä milloinkin. Aika usein se on joku vaikute, tapahtuma tai vaikkapa uusi tekniikka, josta tohkeentuu. Siitä, että tähän fasinoivaan asiaan tutustuu, menee ainakin itselläni vähintään kuukausia mutta useamminkin vuosia, ennenkuin keksin tavan nivoa sen osaksi ilmaisuani tai se löytää tiensä sinne ihan itse, vaivihkaa. En usko että tätä kypsyttelyprosessia juuri voisi kiihdyttää, vaikka tekisin taiteellista työtä täyspäiväisesti.

Elämässä taas oivallusta edeltää enempi tai vähempi pitempiaikainen epämääräisen tuntuinen epämukavuus. Jokin on vialla, muttei ihan vielä tiedä mikä. Eikä tätä prosessia voi kiihdyttää. Pitää vain olla ja pyöriskellä ja kieriskellä ja odotella että mistäs nyt kiikastaa. Oivallus usein tulee ihan yks kaks, aivan valmiina, ja sitten tietää mitä pitää tehdä, mihin toimeen tarttua. Yhtäkkiä kaikki tuntuu aivan itsestäänselvältä. Vastaus on koko ajan ollut silmien edessä. Kaikki on samoin mutta näyttää ihan toiselta, ihan toisin siis.

Nyt on marraskuu. Epämääräistä epämukavuutta. Mutta se on ihan okei. Kun se tietää, sen sietää.