Jotta voisi aloittaa suhteen, pitäisi rakastua.

Ihmisillä on aina sellaisia pieniä ärsyttäviä arkisia piirteitä, ihan kaikilla. Kuunnellaan huonoa musiikkia, tiskataan väärin, ripustetaan vaatteita ovien päälle roikkumaan. Luetaan Hesaria epäsiististi. Halutaan pitää tunkkaisten huoneiden ovet ja ikkunat kiinni mutta komeroiden ovet jäävät auki tuijottamaan pimeydestä. Nytkähdellään huomaamatta olemattoman musiikin tahdissa. Nypitään naamaa. Puhumattakaan siitä, kuinka me kaikki kerromme samat jutut uudestaan ja uudestaan. Ja kaikki tällainen on ihan fine ja itseasiassa hellyttävää, hassulla tavalla niitä asioita jotka tekevät rakastetusta niin rakkaan.

Mutta. Jotta näin pitkälle pääsisi, pitäisi olla rakastunut. Olla lumoutunut siitä toisesta sen ensimmäiset kuusi kuukautta tai mitä se edellyttääkin, että haluaa jakaa arkensa sen jo tutuksi tulleen ihastuksensa kanssa. Sillä kukapa nyt ottaisi ventovieraan lähelleen nytkimään ja puristelemaan hammastahnatuubeja vääristä kohdista.

Ja minä, minä en halua rakastua. Pois se minusta. Järkikultani, ainoani.

Eron tapahtuessa pelkäsinkin että tässä käy näin. Pidän aivan liikaa yksinolosta, se on niin tuttua. Mutta minulle tekisi oikein hyvää asua jonkun kanssa. En ole sellaista vielä tehnyt.