Pyörittelen ajatusta, mutta se ei ole ihan vielä valmis. Ei mitään uutta siis.

En ymmärrä, miten ihmiset uskaltavat noin vain heittäytyä parisuhteisiin! Jokainen epäonnistuminen syö uskoa itseen entisestään. Miten se voikin olla niin vaikeaa. Teoriassa helppoa, kaikkihan haluavat rakkautta. Olen varmaan pilalla. Ainakin jos itse uskon niin. Olen kyllä sen kolmen vuoden takaisen eron jälkeen varautunut sellaiseenkin vaihtoehtoon että sellaista suhdetta ei enää tule. Pidin jo sitäkin niin epätodennäköisenä, ihmeenä suorastaan!

Minusta on ihan mukavaa olla yksin, mutta lapsia haluaisin. Ja lapsia taas en haluaisi yksin... Tästä piintyneestä helposta itsenäisyydestä on vähän vaikea luopua. Aikuinen jämähtää tapoihinsa ja muu ärsyttää.

Se hidas tutustumisen vaihe kestää niin kauan... on niin monta hetkeä pakittaa vielä... elämä yksin on hyvää, miksi ottaa riski? Parin vuoden päästä sattuisi taas kuitenkin. Ei se ole sen arvoista, ei se ole se mitä haluan. Pitäisi kai opetella hyväksymään, että suhteet eivät kestä. Muuttaa lähtöoletusta niin voisi olla tyytyväinen hetkessä jonkun toisen kanssa. Ei mikään suhteen itu kestä sellaisia odotuksia kuin minulla on. Siksi on ehkä parempi että hoidan sen lapsiasian itsenäisesti. En ole sellainen tikittävä biologinen aikapommi sitten. Paitsi kaikki muuttuu ja on tosi paljon vaikeampaa sitten. Mutta ehkä myös ihanampaa. Kyllä minä varmasti pärjään kun olen pärjännyt tähänkin saakka.

Käperryn. En halua ottaa riskejä. En ole rakastuvaa tyyppiä. Tämä edellinenkin osoittautui jonkunsortin mielenhäiriöksi. Ei kaduta, mutta ei asioita noinkaan voi tehdä. Usko itseen kärsii kun ei ymmärrä omaa käytöstään. Arveluttaa.

Haaveilen kyllä myös. Sitä en tehnyt kaksikymppisenä. En osannut tai uskaltanut tai pidin sitä ajanhukkana, en muista. Haaveeni olivat pragmaattisia: unelmoin sellaisesta minkä saattoi sitten toteuttaa. Nyt haaveilen asioista, jotka ovat epävarmoja, epätodennäköisiä, ehkä mahdottomia. Joihin en voi itse vaikuttaa. Ehkä se on haaveilun edellytys: uskaltautuu unelmoimaan sellaisesta, jonka totetuminen ei ole omassa vallassa. Uskaltaa ajatella sellaistakin, pettymyksen uhallakin.

Koska olen rakastanut, tiedän nyt, mikä se on mistä haaveilen. Ehkä uuden suhteen tekee mahdottomaksi se, että vertaan jokaista miestä eksääni. Ja siinä vertailussa ei joku uusi tuttavuus pärjää. En anna edes mahdollisuutta. Mitenköhän osaisin lopettaa tuon. Ihastumalla johonkin oikeaan ihmiseen. Pitäisi kai löytää joku, joka siinä vertailussa pärjäisi tai ylittäisi entisen. Jo on vaikeeta.