Kuulostaa tosi leuhkalta ettei saa hommia tehtyä Helsingissä, vaan pitää lähteä oikein Parriisiin. Mut hei, mitä välii: jos lopputulos on se, että muualla homma toimii, Helsingissä ei, niin sitten pitää mennä muualle, kun haluaa saada jotain aikaiseksi. Käytännön pragmatismia.
Niinkuin Pariisikin paikanvalintana: järkevämpää olisi mennä Berliiniin, siellä samat rahat riittäisivät pitempään ja on se mukavampi kaupunki. Mutta Pariisissa on kaverit, kollegat, oman alan töitä joista maksetaan (ainoa maa Euroopassa, ehkä jopa maailmassa, koska mangaahan minä en tee), ja osaan kielen. Eikä mene aikaa kaupunkiin tutustumiseen ja ulkoiluun ja seikkailuun: Pariisissahan ei koskaan tapahdu mitään (toisin kuin jossain Berliinissä vaikka).
Itseasiassa pidän tuosta Pariisin pidättyväisestä puolesta nykyään (kirjoitinko tästä jo?). Kaupunki on kuin käytännön esimerkki ranskalaiseen (tapa)kulttuuriin kuuluvasta pidättyvyydestä: ulospäin komeat kulissit - ne mitä turisteille näytetään - eivät helpolla päästä lähelle todellista, arkista elämää. Mutta kun ajan kanssa tutustuu kunnolla, opettelee kielen, kaupunki (ja kulttuuri, ja ihmiset) avaavat lämpimän ja nokkelan puolensa.
Ajatusmaailman ero ilmenee hauskasti verhopolitiikassa: Suomessa kun ollaan kotona, pidetään verhot auki, koska halutaan päästää valo sisään ja näyttää että meillä ei ole mitään piiloteltavaa - jopa siinä määrin että ihmiset ovat kuorossa sallimassa poliisille ym. julkisinstansseille lisää salakuuntelu- ja -katseluoikeuksia, koska meillä ei ole mitään salattavaa. Niinhän sitä luulisi, houkat. Ranskalaiset eivät ole näin naiiveja. Katoliset tietävät että kaikilla on jotain salattavaa, kaikki ovat outoja, kukaan ei ole normaali kun tarpeeksi läheltä katsotaan. Ja siksi Ranskassa periaatteesta pidetään verhot kiinni kun ollaan kotona. Koti on ihmisen yksityisaluetta eikä haluta kenenkään tirkistelevän sitä ominta. Ei varmuuden vuoksi haluta kenenkään näkevän jos se mitä puuhailemme kotona onkin epänormaalia - sillä se ulkopuolinen yhteisöhän sen normaalin määrittelee. Olen varma että tähän liittyy taas joku perustavanlaatuinen protestanttisen ja katolisen kulttuurin ero, mutta en ehdi alkaa sitä nyt pohtia kun on kohta otettava lentokone.
Pidän myös sanonnoista "raconter sa vie", se on negatiivinen: joku avautuu (liikaa) ja "laver sa linge sale à la maison", likapyykit pestään kotona. Samaa sukua on se että kadulla ei passaa katsoa miehiä silmiin, jos on nainen (tämän opin ensimmäisenä). Suomessa jos et katso silmiin, olet louche, mikä se on, epäilyttävä. Toisaalta tämä liittyy kanssa viettelyyn, aihe johon tulee varmasti palattua.
Tästä tulee mieleen miten hankalaa on mun mielestä amerikkalaisten päälleliimattu ystävällisyys: suomalaisena on todella vaikeaa tietää milloin ne vakuuttelut ja kyläilykutsut pitäisi ottaa tosissaan. Olin työmatkalla Washingtonissa, kutsuvieraana, ja sairastuin. Ääni meinasi mennä ja oli luento pidettävänä. Ei hajuakaan miten toimia ja kun kyselin neuvoa ystäviltäni tai sellaisiksi luulemiltani (en vieläkään tiedä, miten on), se oli kuin olisi yrittänyt pyydystää särkeä paljain käsin: ne liukasteli vaikka millä tavalla neuvomasta mulle lähintä lääkäriä tai edes puhelinluetteloa. Kaikki tämä hymyssä suin, mitä uskomattomimmin pahoittelevin, tyhjin sanakääntein, samalla kun huolestuneena huomauteltiin "oh, you really do sound/look ill". AAAGGGH! Jouduin soittamaan suurlähetystöön tavallisen nuhakuumeen takia, ja sieltä plarattiin mulle luettelosta viereisessä korttelissa olevan perhelääkärin yhteystiedot.
Samaan reissuun liittyi hotellihuone- ym. epäselvyyksiä - MITÄÄN ei maksettu - ja sanoivat suurlähetystöstä että se on ihan normaali käytäntö siellä päin. Lupaukset ei merkitse mitään, kaiken pitää olla paperilla. Tästä joku jossain kirjoitti ansiokkaammin, arveli että tuo liittyy amerikkalaiseen oikeusjuttukulttuuriin, se ja yltiöindividualismi ("jokainen on oman onnensa seppä"-ajattelu) on rapauttanut ihmisten välisen avuliaisuuden. Näet tyypin katuojassa suullaan, käännät sen selälleen ja se haastaa sut oikeuteen.
Kommentit