Näin ihanan unen. Oli kirjasto. Vaeltelin ruskeaa puuta olevien vanhojen hyllyjen välissä. Siellä oli näyttely jonkun naisen matkasta jokilaivalla Kiinassa. Satuin lukemaan sellaisen planssin kohdalta, jossa oli vedenalaisesta kirjastosta, jonka hän oli nähnyt. Kirjasto oli vanha, jostain 1800-luvulta. Huomasin valokuvasta sen hyllyssä suomalaisiakin kirjoja, ne olivat kyllä tietokirjoja 70-luvulta. Ihmettin, kun ei kirjoille ollut käynyt mitään, ne eivät olleet lainkaan kipristyneet tai haalistuneet tai vettyneet. Ajattelin, että ehkä vesi oli aivan erityisen syvää tai kylmää ja se suojeli kirjoja. Tavallisten kirjojen väleissä oli pieniä mustaselkäisiä kirjoja, joiden selässä ei lukenut mitään. Jos sellainen putosi, kun otti tavallista kirjaa, sai valita vielä ylimääräisenkin kirjan. Koko juttu oli minusta suunnattoman kiehtova. Pitkiä hevosia oli keisarin aikaan käytetty apuna kirjaston ylläpidossa. Kuvassa oli ratsukko hienossa univormussa ja tosiaankin, hevosella oli aika pitkä selkä. Kuvasta ei kylä oikein saanut selvää. Näytti siltä että hevosen selästä ratsastaja yletti täyttämään ylähyllyt. Hyllyt olivat korkeita ja tikkaita ei näkynyt missään. Olin aivan innoissani. Halusin lukea tarkemmin jostain kohdasta planssia. Koska eteeni oli tullut ihmisia, tein pari uimaliiketta ylöspäin ja sitten terävän kiepautuksen alas, kyltin tasolle. Mutta kyltti ei ollutkaan siinä kohtaa. En voinut lukea tarkemmin. Aloin meloa paikallani. Kirjahyllyn takaa tuli Maritta Kuula. Nauroin ilosta, uiminen on niin ihanaa. Maritta katseli minua ihmeissään..Sanoi kun naurultani pystyin: minä huijaan. Maritta rypisti otsaansa. "Niin? Sinä huijaat? Mitä?" "Uin paikallani." Eihän ilmassa voi uida. Maritta häipyi kummastuneena. Hän ei nähnyt tilanteessa mitään outoa.  

Heräsin, ja ensimmäinen ajatukseni oli, pitäisiko kouluttautua sukeltajaksi. Kaikki urheilu on vähän hankalaa kun näkö on -10 ja ei voi käyttä piilolinssejä. Maskin alle tuskin mahtuu pullonpohjia. Muutenhan se olisi taivaallista.   

En yleensä muista uniani. En koskaan ole nähnyt lentounia, ekstaattisia uimisunia vain. Muistan uniani lapsesta saakka... kai tuossa unessa jostain luovuudesta on kyse (seksin lisäksi. Sillä kaikessahan on seksistä kyse, riippuen keltä kysyy). Nuohan olis voineet olla vaikka minun luonnoskirjojani, käyttämättömiä ideoita täynnä siellä merenpohjassa* mutta hyvin ovat säilyneet. Toin nyt viime reissulta muutamia mukanani Suomesta ja eilen ehdin jo selaamaankin ja on siellä käyttökelpoista tavaraa. Vielä kun ehtisi. Viime viikolla tuli lusmuttua aika paljon. Masensi kun Suomessa käydessä selvisi että joudun palaamaan Suomeen ainakin syksyksi. En voikaan käyttää sitä jatkoaikaa. Tälle täällä ololle tulikin takaraja.

Marittalla on sellainen biisi jossa lauletaan "sä huijaat, sä huijaat vain". Mitä minä huijaan? Luonnonlakejako? Ja kukaan ei huomaa mitään erikoista? Vai onko niin epänormaalia olla onnellinen? Luen Solomonin kirjaa Keskipäivän demoni ja pelkään seuraavaa masennuskautta. Ja huomaako sitä itse kun on outo. Viimeksi en huomannut mitään! Ennenkuin jälkeenpäin. Yhdessä kohtaa epäilin yhdelle ystävälleni ääneen että "parfois j'ai une doute que je ne suis qu'un imposteur." Hän katsoi minua kummeksuen eikä kysynyt enempää. Silloin en kyllä ollutkaan oma itseni. Silloin järkeni perusteli minulle miksi oli yhtäkkiä ihan ok tehdä kaikenlaista mitä en normaalisti tekisi.

Masennuksesta on jäänyt sellainen että välillä sitä tarkkailee itseään hysteerisenä. Täällä käyttäydyn oudosti jos näen itseäni kiinnostavan miehen (viimeksi Monoprixissä lauantaina ja Café Cannibalessa joku pyysi liittymään hauskaan seurueeseensa... en mennyt). En voi edes katsoa päin kun olen niin vanha ja epätoivoinen. Pitäisi alkaa taas kauniiksi ja jännittäväksi, itsenäiseksi maailmannaiseksi. Kyllä minäkin semmoisesta ennemmin kiinnostuisin kuin seiniä pitkin säikkyvästä hiirulaisesta. Tähän entinen terapeuttini varmaan sanoisi että kaikki aikanaan ja millaisias miehiä sitten saa tuolla tavalla.   

Yksi mun elämän peruskokemuksia on sellainen, että menen kammottavasta paikasta (ala-aste jossa minua kiusattiin, siis jopa tuntemattomat aikuiset kylällä) uuteen ja lupaavaan (ratsastusleiri) ja kaikki meneekin kammottavalla, käsittämättömällä tavalla pieleen. Teiskossa minusta tuli viikossa samanlainen hylkiö kuin kotona. En tiedä mitä tapahtui. Naapurihuoneen helsinkiläistytöt syyttivät minua karkkien varastamisesta. En edes tykkää karkista enkä ollut sitä tehnyt. Kohta kaikki välttelivät minua. Aloin itsekin epäillä, olisinko sittenkin vienyt ne enkä vaan muista. Leirin jälkeen kukaan ei alkanut minun kanssani kirjeenvaihtoon. Samanlaisia kokemuksia on enemmänkin. Viime syksynä kävi niin. Se oli kamalaa. Ihmiset joista pidin, joiden kanssa tunsin yhteenkuuluvaisuutta, eivät tunnistaneet minua. Jäin ulkopuolelle. Jotkut pikku jutut saattavat laukaista jossakussa ison pyörän tunteita, koska ne on toisintoa jostain. Siksi pitää olla kiltti ihmisille. Ja kärsivällinen niiden kanssa. Onneksi olen päässyt pahemmasta. Olin nuorempana todella sietämätön tyyppi. "Ennen olin kokonaan toinen." (ei Marittaa ilman Kaukoa.)

*sellainen lapsus. Meri on ainoa vesi. Makeaa vettä ei tueta.