Muutama vuosi sitten oli puhetta että jos muuttaisi pohjoiseen kaupunkiin, synnyinsijoille. Tai enhän mä siellä syntynyt oo, höpsö, vaan Ruotsissa, mutta suku on sieltä päin kotoisin (ja sen kyllä huomaa). Olin käymässä. Kaveri seuraili päivän ja sanoi sitten, sä oisit ihan katastrofi Oulussa. Syystä että yritin tilata erikoiskahvia ja kysyin baarissa mitä viinejä niillä on ja nostin kulmakarvoja karjakkotyyliin kaverilleni kun baarin työntekijä luetteli "...öö ja italialaista Gato Negroo." Ei tuo nyt minusta niin tavatonta ole, tietääkseni cappucinoa saa jo pienemmistäkin kaupungeista (Savonlinnaankin se saapui jo talvella 1987) ja mistä baarityöntekijöille palkkaa maksetaan ellei ammattitaidosta?

Viime kädessä yksi aika pelottava uhkakuva nousi yli muiden: jos sinne muuttaisi, taantuisi tappelemaan lestojen ja kepulaisten summuiden konservatiivien kanssa, koska niiden shokeeraaminen olisi niin helppoa. Henkilökohtaiselle kehitykselle se tekisi hallaa. Provinsialismi vaikuttaa siten etteivät ihmisen taidot, sparrauksen puutteessa, nouse koskaan hänen kykyjensä tasolle. Pikkukaupungit ovat ehkä pahimpia. Sitä voisi asua joko ihan maalla tai aivan suuren kaupungin keskustassa. Vielä kun jälkimmäisissä ei olisi autoja.

Joka tapauksessa, tuntuu että näköpiiri alkaa taas uhkaavasti kaventua. Takerrun lillukanvarsiin, kompastelen pikkusieluihin. Miten sen voisi estää?

Myös vanhaa kunnon epäilyä ja arvottomuuden tunnetta on taas taustalla kaihertamassa. Mielenkiintoista. Näinkö nopeasti se tapahtuu? Saapa nähdä vaikuttaako taloudellisen tilanteen koheneminen siihen, tai valittujen ystävien näkeminen... Nyt just tuntuu että kaikki saavutukset menevät kuin vesi hanhen selästä, vaikka joka päivä on kuitenkin tapahtunut jotain parempaa ja odotettavissa on lisää. Lokakuun märkä harmaa villa naamalla ja tiedossa on että monta kuukautta  edessä sitä samaa. Kurkussa pala, virusangiina ja penslatun suolaveden maku suussa. Just se kun mikään ei tunnu miltään, ne asiat joista pitäisi iloita ja onnitella itseään, eivät tee vaikutusta.

Kyllä minä vuoden alussa varmaan tarvitsen taas sitä lomaa. Riittääköhän kolme kuukautta niin että saisi jotain aikaankin. Tulin takaisin tuon pöhkön työpaikan takia, mutta näinhän se elämässä aina joskus menee. Ja kun ei mene, siihen ei kiinnitä huomiota, koska se on sitä normaalia. Diiba daaba.

Ihan kauheasti haaveilen että menisin talvilomalle Nacalaan. Jos vain rahat riittäisivät. Mutta mitä minä siellä tekisin, holiday on other people's misery?

Luin Kumppanista Sari Kuvajan mielenkiintoisen kommentin turvayhteiskuntaan liittyen. Pohjoismaalaiset nuoret ajattelevat Afrikastakin ensinnä vaaroja: tauteja, rikollisuutta, onnettomuuksia. Se on sääli. Ei ainakaan Mosambik ole yhtään sellainen! Minä ajattelen maailman ystävällisimpiä, lempeän huumorintajuisia ja omanarvontuntoisia ihmisiä. Toimivaa monikulttuurisuutta. Mieletöntä, laajaa luontoa, tietysti. Jospa menisinkin sinne ihan kevytmielisesti turistina, tuttuun paikkaan. Tunnen ihmiset, tiedän tavat... siellä on pitkä joululoma keskellä kesää... lennot on kalliit mutta elämä ei. Opettelisin sitä kieltä kunnolla. Suurimpana vaarana liikenne. Edes ruokamyrkytystä en ole Mosambikissa saanut kertaakaan. Pitää vaan noudattaa normaalia matkailuvarovaisuutta.

Laitan tähän nämä kuvat muistuttamaan itselleni että en ole ihan luuseri, kun pärjäsin tuollakin. Reissu oli loppupäästä aika raskas erinäisistä kummallisista syistä, jotka liittyivät lähinnä itseeni, eivät ympäristöön. Saattaa olla että Lariamin aiheuttamalla unettomuudella oli osansa asiaan.

Paikka on pohjois-Mosambikin Nacalasta n. 9 km päässä oleva kalastajakylä. Siellä on opettajankoulutuslaitos, jossa olin kurssittamassa. Siitä on nyt vuosi. Niinkö vähän tosiaan. Toinen maailma.

Minun majapaikkani oli oikealla puolella olevassa rakennuksessa, joka ei näy kuvassa. Jää tuon etualan rakennuksen varjoon. Siellä on ehkä vieläkin virallisesti avaamaton bed & breakfast, valmiiksi kalustettu ja viihtyisä. Vasemmalla asuu rehtori. Etualan talossa on yhteiskeittiö. Hiukan hirvitti kun siellä säilytettiin elävää kanaparkaa, tosin juhla-ateriaan saakka vaan. Lähinnä että mitä pöpöjä siinä on. Onpa suomalaista. Mutta järkevää. Taloni takaa oikealta kalastajat menivät aamulla puoli neljän maissa töihin alas rantaan. Laulaen. Ei afrikkalainen musiikki ole niinkään rummutusta ainakaan tuolla päin, vaan taitavaa laulua kuin suomalaisissa kansanlauluissa: on esilaulaja ja kuoro vastaa. Naiset lauloivat myös mennessään vettä hakemaan.