No niin. Sain keväästä asti velloneille huhuille varmistuksen.

Täytyy alkaa puolustaa omaa työpaikkaansa. Kummallista että esinainen ei ole saanut sanottua suoraan että työpaikkani on menossa (vielä minuakin epäpätevämmälle) sijaiselleni, vaikka olen kolmesti suoraan kysynyt että onko minulla joulun jälkeen töitä. Mutinaa aloituspaikoista ja rahoituksen varmistuksesta. Kuulin varmuuden asiasta hänen alaiseltaan, esinainen ei ollut paikalla. Oli kuulemma vakuutellut puhuneensa asiasta mun kanssa. Ensi vuoden töistä kyllä, muttei siitä kuka ne tekee. Ei ollut paikalla enää perjantaina, nyt pitäisi onnistua viikko keskittymään ihan muihin asioihin (joiden kanssa on kammottava kiire) ja yrittää saada selvyyttä tähän asiaan ensi viikon lopulla vasta. Ihme kyllä viime yönä sain nukuttua melkein kahdeksan tuntia yhteen putkeen.

Yleensä tällaisissa tapauksissa käy niin että en järkytykseltäni saa toimittua. Jäädyn kuin läppäri kovalevyn hajottua (heh). Vääryys on niin räikeä! Sitten lähden haneen, yleensä ulkomaille, nuolemaan haavojani. Tällä kertaa ajattelin yrittää toimia toisin, puolustautua niin kauan kuin jaksamista riittää. Tosiasiat on minun puolellani, mutta sitä ei tiedä miten paljon sellainen tässä painaa... otin jo keväällä yhteyttä liiton lakimieheen, ja arvatkaa vaan onko sieltä kuulunut mitään.

Jostain syystä juuri epäoikeudenmukaisuus on ollut minulle kovin pala lapsesta asti. Tunteissa pyörähtää niin iso pyörä että pelottaa saako itsensä pidettyä kurissa. Sillä jos ääntään korottaa (aiheestakin), niin kasvonsa menettää. Hankalaa tällä temperamentilla.  Mutta kyllä sitä jo tähän ikään ja näihin kokemuksiin on oppinut, että jos jotain, niin oikeudenmukainen maailma ei ole.

Kyseessä on minun itse itselleni rakentama työpaikka, jota ei olisi edes olemassa, ellemme olisi aloittaneet suunnittelua minun aloitteestani yhdessä edesmenneen esinaiseni kanssa. Tämä nykyinen tuli vasta hänen jälkeensä. Sitoutumiseni määrää kuvaa jo sekin, että kuljin koko kevään flygarilla töissä persnetolla kun töiden alkuperäiset aikataulut eivät pitäneet ja olin suunnittellut residenssini alkuperäisten mukaan. Itse työpaikka ei ole minulle tärkeä (kuten blogia lukeneet tietävät), vaan se, että homma jää päteviin käsiin, kun on ainoa laatuaan Suomessa. Työpaikan hyvä maine velvoittaa, sekin...

Tekisi mieli kirjoittaa enemmän aiheesta, mutta en nyt voi.

Olen aivan rauhallinen, siis tavallaan, kiihtynyt, mutta en neuvoton. Edelliseen postaukseeni saamani palautteen perusteella sain paljon lohduttelua, mutta minun työelämäni vaan on tällaista, ollut jo pitemmän aikaa, ja se johtuu itse tekemistäni valinnoista. Kyllä minä voisin tästä paukata kauppakouluun, kyllä minä olisin voinut mennä naimisiin kultakauppiaan pojan kanssa, voisin jättäytyä työmarkkinatuelle taiteilemaan, mutta en halua. Olen itse tehnyt valintani ja seison niiden takana, siksi minulla on mielenrauha pohjimmiltaan. Yöunien menetys liittyy siihen kuuden vuoden takaiseen loppuunpalamiseen ja on lähinnä sellainen ärsyttävä stressireaktio. Kyllä minä tiedän että on liikaa stressiä, mutta just nyt en voi sille mitään - deadlinet tulevat sattumoisin päällekkäin, ja sitten vielä muuta pientä, johon ei niin paljoa voi vaikuttaa.

Äh, alan nyt hoitaa asiaa. Ja tehdä töitä. Lisää myöhemmin.