Odotettavissa oleva blues. Ranska tuntuu unelta, koska täällä mikään ei ole muuttunut. Kuinkahan pian se unohtuu. Unet pitää kirjoittaa ylös heti herättyä, muuten ne unohtuvat. Elämä on painavampaa Helsingissä. Pitää olla vakava. Olenhan jo 36. Lapsia ja uraa pitää ajatella. Hankkiako maisterinpaperit? Ranskassa en tarvitsisi niitä, kun pärjäisin työlläni ja taidoillani. Täällä ura pitäisi luoda apuaineesta.

Mutta on kyllä ihanaakin. Pakkasesta löytyneet viime syksyn herkkutatit. Raikas ilma. Silmiin katsovat suomalaiset. Sininen valo. Suora ryhti. Rehdit kaverit. Helppoa. Tämän kielen minä osaan ja tiedän miten ollaan. Kaikki se saa minut haikeaksi, kun en kuitenkaan kuulu siihen postikorttiin. Minun ei ole siinä hyvä olla, eikä se ole kenenkään syy, pitkä juttu, tässä tulos.

Voiko elämä olla leikkiä? Saako koko ajan olla kivaa? Tykkääkö nuori mies minusta? Ja sitten taas kohta sattuu. Parempi ettei ikään mitään.

Laittaako ne luterilaisuutta vesijohtoveteen?