Liikennevaloissa käsi karistaa auton ikkunanraosta tuhkaa. Sormus välähtää. Rakastun eleen perusteella. Siellä on ihminen sisällä.

Tuomiokirkon kupoli näkyy yllättävistä paikoista, raitiovaunuun Rautatientorille, veden yli Tokoinrantaan. Bulevardilla kukkii yksi matala puu alaoksistaan julkean runsaasti, viileässä jo ties monennettako viikkoa. Sinebrykoffinpuiston polut kaartuvat kukkulaa kiertäen. Ajatella että joku on sen siihen kauniiksi piirtänyt.

Boksereita näkyy hupparin alta jo kohta vaaksan verran. Lyhyenläntä, poika varmaankin, nostaa kaksin käsin piukkoja farkkujaan. Ehjät, puhtaat merkkivaatteet. Paksu vaalea hiuspörrö. Katsoo ettei raitiovaunu tule ja loikkaa ketterästi kaiteen yli ajoradalle. Niissä vaatteissa. Nostaa farkkujaan ja kipaisee autojen alta. Ottaa pari kävelyaskelta mukulakivitorilla, nostaa farkkujaan, näkee bussin tulevan ja pinkaisee juoksuun torin halki. Uskomatonta vauhtia. Häneen verrattuna kuin hidastetussa filmissä juoksee äiti lasten ja ostoskassien kanssa kohti samaa bussia. Kaikki ehtivät. Varmaan se vielä nostaa niitä lököpiukkiksiaan, en näe enää. Ihana näky.

Eräänä aamuna kahvin jälkeen poltan elämäni nautinnollisimman tupakan. Tekee mieli. Makaan sohvalla auringossa, lopettelen Hesaria ja vetelen henkosia. Puhallan savua kattoa kohden. Ehkä ensimmästä kertaa ikinä se todella maistuu hyvälle. Toista ei enää ikinä tarvita, koska ei se olisi sen veroinen.

Nuoret miehet on entistä nuorempia. Viiltävän kauniita. Yöpitserian ulkopuolella epävarman pöyhkeä kukkopoika tupakalla. Ei katsele silmiin vaan sinne tänne yläviistoon. Onkohan alle 18 kun tupakasta pitää tehdä niin iso numero. Muu seurue remuaa sisällä. Näen ne bussin ikkunasta. Paksut hiuspehkot, kulunutta farkkua, tennareita, nahkatakkeja ja huppareita. Ihan kuin ne chicanoskeittarit Wassup Rockersissa. Larry Clark vetoaa vanhaan likaiseen naiseen minussa.

Nuori mies säpsähtää kun sanon häntä kauniiksi. Mielenkiintoni herää. Uudet sälekaihtimet. Kaunis valo. Haluaisin kokeilla piirtäämaalata muotokuvan. Valo olisi tärkeä ja tunnelma. Eikäkun ympäristö. Ei saa olla näin tarkkaa kuvaa päässä, se ei jäljenny. Pitäisi katsoa mitä todellisuudessa on ja katsoa mitä tulee.

Koko se seurapiiri. Kymmenen vuotta nuoremmat ihmiset poreilee merkkilenkkareista, työstä, kuka kenen kanssa seukkaa. Ulkona käydään. Ollaan epävarmoja itsestä ja narsistisia. Ilmasta on imetty oikeistolaisuus, silloinkin kun äänestetään vihreitä. Ei osata suhteuttaa suusta tulevia mielipiteitä omiin arvoihin. Mitä ne on. Sitä ei koulussa opetettu. Epäluulo lienee molemminpuoleista. Ne pitää meitä jämähtäneinä ja me niitä pinnallisina, tuhlaavat aikansa epäolennaiseen. Naiset on fiksumpia. Onko se miesten osa. Rentoudun tapaamalla omanikäisiä. Omien ystävien seurassa voi olla huonotuulinenkin, ne ei lähde mukaan. Vapauttavaa olla vastuussa vain omista tunteistaan.

Ilo on palannut. Jaksan taas. Näen taas. Kiinnostaa taas. Välitän taas. Ei enää xtuta koko ajan. Ei enää väsytä koko ajan. Jaksan mennä ensi viikolla töihin. Sateen jälkeen paistaa aina aurinko (Asterix ja ennustaja).