Tuli pidettyä lomaa bloggaamisestakin. Olisi ollut sanottavaakin, mutku. Ensin oli kiire ja sitten en ollut netin ääressä vaan Berliinissä (siellä satoi) ja sitten. Olen miettinyt että kannattaako niitä päivittää tänne jälkikäteen, kesäpiknikkien raparperi-tiramisuohjeita ja sitä, kuinka herkkää vanha rakkaus on. Kannattaisi kyllä. (Kauko)rakkauden lisäksi lähirakastajakin on löytynyt. Pari vielä ja on kelle soitella tarpeen tullen.

Pakko tässä on kohta palata ruotuun. Ois hommia. Keskittymiskykyni Helsingissä on huono, aikataulutus olematon. En enää edes lue kalenteria ja unohdan kaiken paitsi tärkeimmät. Stressinhallintakeino sekin. Edes loma ei rentouttanut, stressaan vaikka ei olisi kiirekään. Johtuu varmaan siitä kun en saa mistään mitään, vaan annan ja annan... mutta onnellisia ihmissuhteita tai jotain vastaavaa elämänsisältöä ei saa Anttilasta. Ja inhoan meidän työhuonetta. Ja mun kämppää. Haluisin ilmottaa tän johonki tosi-teeveeseen. Jos joku vois vaan tulla ja viedä kaiken turhan pois. Aloittaen ullakolta. I have no strenght. Hautaudun varmaan tänne paperikasojen alle vielä jonain päivänä.
 
Kaipaan taas ulkomaille, musta on tullut taas tyly eikä joustava (yksi aihe - ja se miten pitäisi olla tuona asian suhteen pragmaattisempi. Jos se toimii, niin mene!). Saisi keskityttyä johonkin pitempiaikaiseen kerralla. Berliinistä käsin olisi helpompi sanoi ei - ja kyllä myös, jos unohdamme sen vaikutukset ilmaston lämpenemiseen. Sitäpaitsi haluan tietää, millä erityisellä tavalla minun ja tämän uusvanhan ihastukseni suhteesta ei tule mitään.

Ajattelin että jos alkaisi pitää saman määrän lomaa kuin tavalliset työtätekeväiset, onko se nyt neljä viikkoa kesällä, kaksi vai kolme muuten pitkin vuotta. Pakko ois alkaa taas jaksamaan, muuten ei jaksa. Eufemia kirjoitti siitä että kiireessä sitä sitten taas. Kun pääsee tahtiin kiinni ja pitää siitä. Enemmän mun ongelmani elämässä on ollut ettei ole tarpeeksi töitä.