Minkä takia en usko taiteen vaikutusmahdollisuuksiin oman työni kohdalla? Koska kyllähän taide on vaikuttavaa ja vaikuttaa. Persepolis on vaikuttava. Seitsemäs kerros on vaikuttava. Sibeliuksen Finlandia on vaikuttava.

Miksi kiinnitän kohtuuttomasti huomiotani narsistisiin syihin tehdä taidetta? Toisten ja omiini. Toisten tapauksessa, mitä se mulle kuuluu, kyllä maailmaan taidetta ja taiteen tekemisen syitä mahtuu. Ja omassani: koska minua kiinnostaa tehdä kantaaottavaa taidetta, miksen sitten tee. Minähän inhoan liiallisia henkilökohtaisia avautumisia yleensäkin. Narsistisia itsetehostusprojekteja, julkista terapiaa. Kirjoittaa hän blogiinsa. (No, en minä kaikesta tänne kirjoita. Roolihan tämäkin on. Enkä muutenkaan väitä olevani mainitusta synnistä vapaa. Silti, väsyttävä piirre.) Sitäpaitsi, mitä siitä, vaikka aktivismin alkuperäinen motivaattori ei olisikaan puhdasotsainen kristillinen halu auttaa lähimmäistä, vaan *shock! horror!* tarve tienata leipänsä /edetä urallaan /syyllisyydentunne /narsismi... lopputulos on se, mikä ratkaisee. (Sivumennen sanoen, helper tourismista on harvoin hyötyä varsinaisille kohteilleen... ei hyvä. Länkkärit, joilla on liikaa rahaa, voisivat kanavoida avustustarpeensa suoremmin kuin lentoyhtiöiden, matkatoimistojen jne. taskuun. Tutkittu juttu.)

Miksi aina kun ajattelen kantaaottavaa taidetta, ajattelen niitä mielestäni kaameimpia, pateettisimpia esimerkkejä. Ja lamaannun. Ja en tee mitään, myötähäpeästä tai pitkästyttämisen pelosta. Sehän vasta olisi kamalan epäkohteliasta ja noloa. Mutta fakta: jonkun mielestähän ne mun jutut on kumminkin puuduttavia. Jos nyt kumminkin keskittyisin siihen, kuinka minulle moni asia on auennut elämyksellisesti taiteen kautta, ja uskoisin siihen, että oma tekemiseni voi hyvässä lykyssä aiheuttaa samaa jollekulle toiselle. 

Säälittävintä on se, jos en tee mitään.

Sanojeni ja tekojeni välillä on ristiriita. Ei mitään uutta auringon alla.