Käytiin pitkä terapiapuhelu exän kanssa. Tuntuu että nyt vasta oikeasti pääsen suremaan kun tähän saakka heti jos olen osoittanut jotain heikkouden merkkejä, on takaisin ollut mankumassa hän, jota taas en olisi saattanut tai olisin hajonnut ehkä atomeiksi tai tarttunut astaloon. Silloin on parempi pysyä erossa toisistaan. Saattaa olla että kyse oli hätävarjelun liioittelusta ja pohjalaisesta päättäväisyydestä, mutta silti. Ittestään pitää pitää huoli, ei sitä kukaan muukaan tee.

Voi voi voi voi... mistähän alottais ja pitäis lyhyenä ettei yleisö kyllästy...

Viskelen irtopaloja: jotenkin huvittavaa on että eron jälkeen kumpikin ryhdyimme nuorison edustajaan, jotka kumpainenkin ovat sattumoisin juuri samanikäisiä kuin itse olimme kun aloitimme keskenämme. Exäni myös totesi tälle huvittuneen tuokion uhranneensa.

Olen ryhtynyt mahdottomaan tehtävään, pelastan tätä nykyistä Pikku Ystävääni, kun en saanut pelastaa exääni. Vaikka hän pelasti minut ja teki minusta ihmisen.

Onko se että tarvitsee jotakuta riittävän jalo syy rakkaudelle? Sama asiahan se ei liene, mutta missä se raja menee? Koska kyllähän yksi parisuhteen hienoimpia puolia on se että siinä parhaimmillaan kumpikin saa heittäytyä hetkittäin pikkukakaraksi ja vallan mahdottomaksi tai ihan vaan tavallisen omituiseksi ja silti tulla nähdyksi ja hyväksytyksi ja rakastetuksi. Kai se tasapaino vaihtelee vuoroon kummallekin... ja on tiedostamatonta isolta osin, eli turha yrittää miettiä saati kontrolloida tämmöisiä. Kovasti oon rimpuillut sellaista 110% jokahetkistä kontrollia ja määräämistä vastaan. Opettelen mm. olemaan huolenpidon kohteena. Mutta mitä jos se heti livistää se toinen jos se huomaa että nyt tuo tarvii mua, haneen tai nyt tuo rentoutui, puukkoo selkään? (Mitähän tässäkin on taas takana, huokaus...)

Jotenkin vaadin itseltäni, eipäs kun maailma vaatii ja minä kyseenalaistan, täydellistä virheetöntä valiorakastamista. Mieluiten tulisi alkaa kiihkeällä romanssilla ja siitä syventyä aviorakkaudeksi ja vanhemmuudeksi. Hei ja koira, auto ja rivitalo, mihin unohdin ne?

Täytyy nyt vaan luottaa siihen että jos joku on mussa joskus jotain nähny, niin ei kai se sitten mahdotonta ole muillekaan. Mut ne kyllä karsin jotka ottaa eka yhteyttä mun peffaan. (Sen sain pitää erossa, hähää!)

Oli se kyllä ihkudaa kun oli ääriviivat. Suhteessa johonkin erottuu.

Asiasta kuudenteen: nyt on vihdoin parina päivänä ollut niin lämmin että ikkuna on unohtunut auki, ei ole palelun takia tarvinnut sitä sulkea. Vettä kumminkin tulee. Ja Suomi ei huvittais yhtään, vaan tänään lähtee kone.

I think I'll say bonne voyage... ja kuuntelen vähän lisää Avalancheja.