Yksi opiskelijani sanoi minulle: tuntuu että sä teet ihan hirveesti töitä. Ja kuitenkaan sulla ei ole ikinä rahaa. Totta. Tyyppi opiskelee kuvataiteilijaksi. Opintorahalla sillä on jotakuinkin yhtä suuret säännölliset tulot kuin minulla.

Joka kesä on ollut kolmen-neljän kuukauden palkaton jakso. Sen korvaaminen kestää jouluun saakka, kun joutuu velaksi elämään. Kelaa lakkasin ahdistelemasta jo monta vuotta sitten, se ei yksikertaisesti kannata. Siihen ne varmaan pyrkiikin. Kun paperit kiikuttaa sinne liitteineen toukokuussa töiden päättyessä, päätöksen ja rahaa saa lokakuussa. Säästin itseni siltäkin vaivalta ja mielipahalta, vaikka ei tietysti pitäisi. Ei vaan jaksa enää. Kaunistetaan sitten tilastoja. Liiton lehdessä on kolmen sivun juttu täsmälleen minun kaltaisestani pätkätyöläisestä (paitsi reilusti parempituloisesta), jolta käden katkettua evättiin ansiosidonnaiset. Liiton lakimies kertoo kainalojutussa, että kaikki menee lakien ja asetusten mukaan: töitä ei ole tehty työantajan tiloissa, työnantajan valvonnan alla, joten penniäkään ei tarvitse korvata. Tuon luettuani en ole halunnut yrittää sieltäkään, haluan säilyttää edes jotain illuusioita. En ole kyllä saanut maksettua jäsenmaksujaakaan sitten enää. Mitä turhia. Jollain tasolla siis tiedän miten asia on.

Työsuojelupiiri on muuten samanlainen, kun minut irtisanottiin laittomasti ja yritin riitauttaa jutun, kyllä kelpasi työnantajan vinoilla, kun piiristä ei kuulunut yhteenottoa ikinä. Kai minun määräaikainen pikku palkkani oli liian peanuts samaan aikaan irtisanottujen kaupungin kuukausipalkkaisten siivoojien rinnalla. Minun tuloistani se duuni oli kumminkin yli kolmasosan ja ainoa säännöllinen. Paitsi tietenkin kesällä. Työsuhde loppui aina toukokuussa ja jatkui syyskuussa.

Selviän osittain sillä, että asun vanhempieni omistamassa asunnossa. Tästä ei yksinkertaisesti ole varaa muuttaa pois. Siksi tämä on alkanut vähän tuntua vankilalta. Mukava kämppä kyllä sinänsä. Mutta onhan tämä ihan huijausta, eihän yhteiskunta näin voi toimia. Ei näin pärjää, saati voi olla tuottava jäsen.

Kaikki tämä on ollut tiedossa jo pitkään, mutta ei ole oikein aikaa edes ajatella, miten sitä voisi muuttaa. Sitäpaitsi keinoja ei vaan tunnu olevan. Jatkokoulutus ei ole auttanut. Töitä tulee kun on tullakseen. Koko ajan pitää tehdä enemmän jotta saisi edes saman kuin kymmenen vuotta sitten. Palkkiot eivät ole nousseet, nuoremmat menee ohi. Pitäisi olla enemmän agentti ja vähemmän taiteilija. Toisaalta tuottajana toimiminen se vasta olikin veenuksesta, enemmän töitä ja stressiä ja vähemmän palkkaa kuin nyt ja lisäksi kaikkien vihat niskassa eikä edes itseään saanut oikein toteuttaa. Toisaalta kyllä rakastinkin sitä, normaalissa työyhteisössä (yritys, ei järjestö) se homma ois ollut unelmaa. Koko työelämä tuntuu olevan aivan älyttömässä jamassa, paitsi näyttää, että ne jotka ovat kokopäivätöissä, vedetään vielä enemmän piippuun. En tajua miten meidänkin työpaikalla jaksavat.  

Työpaikallani ihmiset on vedetty niin loppuun että en enää uskalla mennä kysymään heiltä mitään, en edes tarpeellisia asioita - pikkujuttuja, kopiokortteja, palkkatodistuksia. Silmät vaan pyörivät mitäännäkemättöminä uupuneiden loppuunajettujen ihmisten silmäkuopissa. Esinaiseni on myös työpaikan pääluottamusnainen. Jotenkin hän on onnistunut säilyttämään huumorintajunsa, vaikka alaisensa palkataan puolen vuoden pätkissä, eikä ikinä tiedä uusitaanko pätkä tai tuleeko tilalle uusi mistään mitään tietämätön talon tavoille opetettavaksi... Pakkohan tuon meiningin on jossain vaiheessa loppua? Ihmiset eivät vaan jaksa!

Yhden loppuunpalamisen jälkeen minusta ei enää lähde tarvittavia tehoja. Stressinsietokykyni ei ikinä palautunut. Se on hyvä. Teen vaan lakon kun alkaa voimat loppua. Vielä ei olla lähelläkään, vaikka unenpuute onkin rasittavaa.

Olen ollut takaisin Suomessa alle kuukauden ja kärsin jo paitsi stressistä ja unettomuudesta (kirjoitan tätä neljältä aamulla; en ole nukkunut yhtään eheää yötä yli viikkoon), myös illuusiottomuudesta. Miten minulla muka voisi ikinä olla varaa ja aikaa tehdä lapsi, vielä yksin. Palkkaa sain viimeksi kesäkuun lopussa yhtä 150 euron palkkiota lukuun ottamatta. Ollaan taas siinä pisteessä että saman saisi tekemättä mitäänkin. Jos jaksaisi sitä paperisotaa ja nöyryytystä. Ainakin olen itsenäinen.

Vituttaa kun ei uimaankaan pääse, se auttaisi aika moneen vaivaan. No, kohta alkaa taas palkat juosta. Töitä on kumminkin tehty koko ajan. Täällä ei paljon tarvitse teoretisoida taiteilijuudesta.

Mietin taas ajatusta joka minulla on ollut jo jonkin vuoden. Ehkä montessorityyppiset alttiusvaiheet joillekin asioille ovat myös aikuisilla. Minua ei oikein pätkääkään enää kiinosta perustaa uutta ihmissuhdetta, vaikka tavallaan "pitäisi" ja haluaisinkin olla suhteessa. Olen ihan toipunut edellisestä, ei siitä sen suurempia traumoja tai epäluottamusta jäänyt, aiempaan jo valmiiksi epäluuloiseen minääni verrattuna. Tuntuu vain että se on jo tehty, ei jaksa enää. Ei kiinnosta rakastua, ei tutustua, se olisi taas niin hankalaa kumminkin. Vaikka onhan ihmisen parempi jonkun kanssa jne. kyllä minä kaipaisin sitä jonkun kanssa köllimistä ja ymmärrystä ja arjen jakamista.. mutta rakastumiseen en usko kun en ole ikinä uskonut. Perheen  perustamisen kannalta se olisi näemmä melko välttämättömyys, helpotus nyt ainakin. Nyt pyöritän tuttua rumbaa, aina vaan on se muuten-mukava- mutta-tuurijuoppo, jo kolmatta vuotta (! - kylläpäs aika rientää, ehkä hänet olisi syytä vakinaistaa?) ja ranskan poika on tulossa tänne käymään. Mitä minä senkin kanssa teen. Sehän nuoremmuuttaan uskoo varmaan vaikka mihin, niinkuin oikein onkin. Mutta onpas väsyttävä ajatus.

Kuukautisten muuttumisesta tipoitteleviksi voin päätellä, että hormonitoimintani lähenee lopahtamistaan. Reilusti aikaisemmin kuin äidilläni, ehkä siksi että en saanut esikoistani 26-vuotiaana enkä iltatähteä 38-v., hyvä jos ehdin edes esikoisen siihen ikään.

Vähän mietin, että jos menisin takaisin opiskelemaan. MItä sitä ihminen muutakaan kun työelämä sukkaa. Nappaisin maisterinpaperit taidekasviksesta. En tiedä kiinnostaako se oikeasti, mutta ainakin koulu on Helsingissä. Ajattelen näemmä tuosta alani (soveltaen) korkeinta opetusta antavasta opinahjosta edelleen "sinne varmaan pääsisin", kun kerran se onnistui 21-vuotiaanakin heittämällä. Opiskellessa olisi  yhtä suuret säännölliset tulot kuin nytkin. Valmistuttua palkkaluokka nousisi, jos näitä hommia viitsin jatkaa. Ei vaan pitäisi alkaa naisvaltaiselle alalle. Tämä olisi se ns. vakava vaihtoehto. Jos saisi tälle jo kaksikymmentä vuotta jatkuneelle nuoruudelle lopun. Kevyempi ja ainakin aluksi hauskempi vaihtoehto olisi muuttaa Ranskaan ja aloittaa taas kerran alusta. Se ei tuntuisi arjelta ihan heti. Sitäpaitsi sarjakuva on miesvaltainen ala ja palkat Ranskassa muutenkin parempia. Mutta jättää nyt Suomi...!

Toivon, että muutamana kuukauden aikana tapahtuisi joku sattuma joka helpottaisi päätöksen tekemistä. "Antaa kolikon päättää", se olisi aitoa höpsismiä. Mikäpä siinä.

Hyvällä mielellä olen kumminkin, elämäni on omissa käsissäni. Isojen päätösten tekeminen on hitaahkoa kun pitää harkita.

--kirjoitin tämän aamuneljältä mutta näköjään netti on poikki enkä voi tätä lähettää ennenkuin ihmisten aikoihin. Jopas jotakin.