Ulkomaalailu on tehnyt tehtävänsä: minulla on koti-ikävä! En arvannut sen käyvän näin nopeasti, mutta hyvä niin. G lähtee huomenna takaisin New Yorkiin ja tämä aika on ollut Ranskassaoloaikani mukavinta. Pitää olla kämppis.

Asiaan vaikuttaa myös se, että sitten toukokuun alun joka kerta kun olen käynyt Suomessa, siellä on ollut lämpimämpi kuin täällä. Nyt täällä alkaa olla siedettävät ilmat, sadekuurotkin ovat loppuneet, mutta seurauksena ilmanlaatu on katastrofaalinen, seikka jonka muistan aikaisemmista Pariisin-kesistäni. Tervekin täällä yskii, kröhii ja hieroo silmiään. Pölyä ja ilmansaasteita, pakokaasua... eikä merituulta tai yökastetta puhdistamaan ilmaa. Pariisissa kesä ei ole ihanin vuodenaika. Ja se on sentään suosikkivuodenaikani... Suomen kesä taas oli viime viikonloppuna aivan rikollisen kaunis, aivan kuin vain juoni minun päänmenokseni. Vihreys, kaikki puut kukassa yhtä aikaa, se valo, tila, kirkkaus, raikas ilma... Stadika, koiranputkiniityt, marjastaminen, piknikit... nyt ei auta niitä aatella tai varaan lennon saman tien!

Suomessa vaan työnteko on sitten mitä on, ja sosiaaliset kuviot aivan yhtä ahdistavia kuin aina ennenkin. Mutta jos ajattelee että palaisi tänne  tammikuussa... tai sitten ei, yksi toinenkin suunnitelma minulla on. Elleivät mene muuttamaan sitä keinohedelmöittämislakia. Olen aina tiennyt haluavani lapsen tai itse asiassa pari, mutta en ikimaailmassa ajatellut alkavani yksinhuoltajaksi. No, aika moni muukin asia elämässä on osoittautunut sellaiseksi että ei siinä paljon minun päättämiset paina. Niin että olen pikkuhiljaa alkanut puntaroida, josko tekisin sen lapsen nyt sitten kun olosuhteet ovat mitä ovat. Toinen työprojekti loppuu kesällä, toinen jouluna, ja en usko vähään aikaan saavani yhtä hyviä tuloja kuin nyt. Joten saisin aika kivat ansiosidonnaiset äikkärit. Sillä eihän se "oikea" hetki tule koskaan. Ja sitten ainakin jos mies löytyisi, se olisi pakosta semmoinen joka tykkää lapsista.

Olen tätä jo aikani pohtinut, en suhtaudu asiaan erityisen kevyesti... kaveripiiristä olen nähnyt että elämä jatkuu tietysti, apua on saatavilla. Yhden parhaista asioista sanoi kaverini VR, nuori mies ja kahden lapsen isä: "vaikka on raskasta ja väsyttää ja vituttaa ja ei ole rahaa, niin lapsen tekeminen on yksi niitä harvoja asioita elämässä, joita ei koskaan kadu." Ylipäätään odotin enenmmän moralisointia, mutta kaikki kaveripiirissäni ovatkin ymmärtäneet ja kannustaneet. Taidan itse olla epäileväisin, olisin halunnut lapselle kaksi vanhempaa, jakaa koko jutun jonkun kanssa jne... Ei minulla mitään erityistä vauvakuumetta ole enkä tunne itseäni erityisemmin sen kypsemmäksi vanhemmaksi kuin vaikka vuosi tai viisi sitten. Jos olisin mies, voisin hyvin odotella vielä toiset 30 vuotta, mutta olen nainen ja kalenterissa lukee kohta 36, joten järki käteen.

Hui, ei minun tätä pitänyt paljastaa. Saa nähdä jänistänkö.