Tänään se iski. Tänään jo. Mitä helvettiä mä täällä teen, yksin. Ylipäätäänkään ei enää jaksais olla yksin, mitä ajanhukkaa. Otan yhteyttä ystäviin, jotka ilmoittelee itsestään takaisin puoliväkisin.

En jaksa pitää kehenkään yhteyttä kun olen muualla, sellainen mä oon. Tarpeeksi monta muuttoa opettaa sen että nopeammin pääsee yli kun ei katsele taakseen, kaipaa toisaalle. Niin, voisinkin noudattaa omaa neuvoani tähän hätään. No, jos ei kahdessa viikossa meno muutu, niin sitten se jatkuu entisellään...

Yksinäisyys ruokkii paranoiaa. Olen toki jo oppinut olemaan kuuntelematta sitä ääntä. Ja vaikkeivät pitäisikään, mitä sitten? On yllin kyllin ihmisiä jotka pitävät. Täällä ei ole satavarmoja ystäviä, on vain hyvänpäivän tuttuja. Huonosti saa mennä ihan itekseen. Semmosta se on ulkomailla. Semmosta se on missä vaan ihmisten kanssa joita ei niin hyvin tunne (niin pitkältä ajalta). Rasittaville ei äkkiä löydy aikaa.

Eniten ehkä vituttaa tää kylmyys. Kaikkia lihaksia ja jäseniä särkee ja kun kohta pääsee uimaan, siellä ei varmaankaan ole saunaa =  lihakset saattaa kipeytyä.

Unohdin vaikka mitä. Mm. ranskalaisen kännykkäni  simkortin. Liittymä ei luultavasti ole enää voimassa, mutta puhelinnumerot siinä olisi. Ja vanhoissa luonnoskirjoissa.

Haluaisin jonkun sängynlämmittäjän, tyhjänpuhujan, hiljaaymmärtävän. Haluaisin jakaa elämäni jonkun kanssa, perehtyä jonkun pikku kummallisuuksiin ajan kanssa, ilman mitään kiirettä minnekään. Olla keski-ikäinen eikä pakkonuori.