Tällä viikolla olen ehtinyt miettiä varovaisesti sellaista että mitäs jos tämä olisi sellainen asioiden loppuunsaattamisen vuosi. Olen kypsynyt, aikuistunut hitaasti mutta kumminkin, ja nykyään minulla alkaa näköjään olla jonkinasteinen kyky pitkäjänteisyyteen. Tulevaisuutta kannattaa suunnitella vasta, jos uskoo olevansa tonteilla kun se tapahtuu. Erosurut on surtu, ulkomaanetäisyyttä otettu ja näkemyksiä muodostettu. Unelmat on aina mielestäni olleet toteuttamista varten, joten nyt minulla ei ole mitään tekosyytä olla tekemättä sitä lasta, säästämättä rahaa New Yorkin matkaan, hakeutumatta maisterikoulutukseen. Masennuksesta ei ole totta tosiaan mitään jäljellä, olen vihdoin uskonut ja tottunut ajatukseen että minähän pystyn toimimaan! Masennuksesta parannuttua pitää vielä opetella elämään niinkuin ihminen, jolla on elämässä tarkoitus ja huominen. Ja hoksata se. Elämäntilanne on kiireestä ja epävarmuudesta huolimatta parempi kuin vuosiin. Omissa käsissäni. Realistisesti voin ajatella että kyllä elämä kantaa. 

Itseäni liikaa kiusaamatta voisin napata paperit entisestä opinahjosta, hakea toiseen, vakinaistaa kaverin tai haeskella toista ja alkaa etsiä kaksiota tai kolmiota Kumpulasta. Sieltä löytyy lastenhoitoapua, vaikka jäisin yksinkin.

Vähän niinkuin vastauksena Dyrolle: ajattelin kyllä äännellä asiani työpaikalla, viis siitä millaiseen valoon se minut asettaa, mutta yhtä lailla (ja ehkä tämä on huono juttu) olen jo totutellut ajatukseen elämästä tuon duunin jälkeen eikä se kuva vaikuta yhtään hullummalta. En minä jaksa jäädä jumittamaan niiden menetykseen (sillä isompi menetys se niille on kuin minulle. Ja tämä on fakta.). Ystävä lupaili puolta tuoreesta virastaan lähimaaseudulla joskus vuoden päästä, etenkin kun kuuli että suunnittelen perheellistymistä. Olen hänen yksinhuollettujen lastensa kumitäti.

Tätä se terapia kai sitten opetti, elämän tukiopetuksena: kun tulee tunne, ahdistuksen alku, tartun siihen ja teen mitä tehtävissä on. Kun tunne tulee, annan tulla, tarkkailen sitä ja mietin mitä pitäisi tehdä. En näemmä ole enää tuuliviiri. Kun tekee mieli eristäytyä, lähden ihmisiin, kun tekee mieli nukkua yön päälle vielä päiväkin, nousen ylös ja lähden työhuoneelle, koska tiedän että siitä saattaa olo muuttua paremmaksi. Näköjään se toimii minulla.Vaihtelevalla menestyksellä, mutta jos tämän päivän makaan sohvalla, niin huomenna on uusi aamu ja yritys, mitä sitä tämänpäiväistä sitten enää suremaan. Jotenkin olen onnistunut siinä että viis veisaan siitä mitä muut sanoo ja tutkiskelen ennemmin miltä itsestäni tuntuu ja toimin sen mukaan. Mikä siinäkin sitten niin vaikeaa on ollut, mene tiedä. Se olisi analyysin asia, ei kognitiivisen lyhytterapian.

Perkele, joutuuko tässä vielä nielemään vakaumuksensa lyhytterapioistakin... ;D

Ja nytkin, kaikesta huolimatta, tiedän että aika kulkee vääjäämättä ja sunnuntai tulee ja sunnuntaina kiire on ohi, tavalla tai toisella. Tyhmää on että sunnuntai on myös se päivä kun lähtee takaisin Pariisiin huomenna saapuva herra Kesäheinä.