Yksinäisyys tekee täsmäiskuja pinnan alta. Olen tyytyväinen elämääni, mutta välillä muistan välähdyksenomaisesti millaista se myös voisi olla. Liian aikaisin aamulla olen melkein valveen pinnassa ja kuulen naapurin raplaavan ovensa auki, takalukkoon, pari askelta ja hissin ovi käy. Muistista nousee kun olen kuullut hissin käyntiäänen unen läpi, tunnistanut askeleet ja avain on käynyt minun lukossani. On tultu omilla avaimilla ja yritetty kömpiä viereen hiljaa, toista herättämättä. Unenlämpimän peiton alle varovasti hivuttautuva toinen, ei vieras. Tai se kun hellän hetken kiihkon jälkeen ajattelen, että mmm, jonain päivänä minullakin on taas joku joka rakastaa minua kerta kaikkiaan tarpeeksi - enkä usko itseäni vaan purskahdan itkuun! Noin vain varoittamatta. Ylipäätään tytöt jotka spiidaa seksin jälkeen on hiukan hermostuttavia, saati sitten ettää tekee sitä itsekseen! Se on ehdottomasti jo huvittavaa. Niinkuin nyt lähes kaikki minun mielestäni. Elämä on hassunhauskaa, silloinkin kun on surullista.

Ehkä kaikille tunteille ei pitäisikään nauraa? Mutta kun niille voi - se nyt on vaan yksi tapa olla maailmassa. Ja nauran kyllä ehdottomasti mukana, en niille (se korjattakoon). Minullehan tämä tapahtuu, olen siis elossa, mahtavaa.

Ei ole ihmisen hyvä olla yksin (lausuttuna lämpivänhyväksyvän ironian saattelemana - aivan kuin se tyystin meidän vallassamme olisi).

Ja ei muuten ole, se meille omnipotenteiksi kasvatetuille nuorille naisille todettakoon! Tai ainakin harjoittelen ajattelemaan vaihteeksi että se onkin niin.  Auttaa mahdolliseen syyllisyydentuntoon silloin kun elämä ei olekaan aivan 100% tahrattoman täydellistä.