Voi porsse.

Tapahtui n. kuukausi sitten. En silloin jaksanut kirjoittaa.

Ammatti-ihminen heitti valistuneen arvauksen että on taas depression oiretta meiksissä. Ei se nyt ihan tullut yllätyksenä. Niin en saakaan nukuttua. Niin ei ookaan mikään kivaa. Niin en innostukaan mistään. Niin en jaksakaan mittä. Niin pitäis pitäis pitäiski.

Ja ennen kaikkea, nii tekeekin mieli suklaata.
Niin oonki tehny holtittomuuksia, niin ei tunnukaan missään. Niin oonki unohtanut rutiniit ja tavoitteet ja eläny kesällä ku lehmä kaurahalmeessa.

Inhottavat ajatukset ajattelevat itseään minussa. Tarkastelen niitä, en mene mukaan, mutta siihen menee kaikki voimat. Saan tehtyä vain aivan pakolliset, sillä turhaahan kaikki on kumminkin.

Mitäs nyt tehdään?

Laitoin Happy-hajuvettä, eikö se riitä? Soitin terpalle mutta ajat on varattu kevääseen saakka. Pitää alkaa pitää itselleen taas tiukempaa kuria, pikku pakkoo, ulkoilua, alkamisen ryhtymisen pohtiminen saa nyt jäädä. Aamusta d'n'b soimaan ja kahvia/redbullia ja hommiin työhuoneelle tai ees niiden yrittämiseen. Lapsiasiat ja ura-asiat naftaliinista, urheilu takas kuvioon. Ulkoilu pois. Viina ei sovi mulle, edes kuninkaalliset pikkupöhnät skumppanjalla joka päivä.

Sinne se taas meni, depressio, onneksi. Inhottava vieras. Mutta aika vähillä mennään. Niin vähillä, että yksikin vastoinkäyminen lisää, pienikin, heittää viisarin punaisen puolelle. Toki olen sen tiennytkin, eikä asialle oikein voi nyt mitään. Ei järjesty tähän elämään rahaa ja rakkautta mahtikäskyllä eikä toivomalla. Kaikki keinot käytetään. Jäitä poltellaan. Mutta nyt kun töitä on taas ollut, olen noussut ja riemu lepattaa taas rinnassa, näen syksyn värit, nautin musiikista, toivoa on, uskon huomiseen, teen suunnitelmia. Tai ainakin mietin, mikä olisi pitkän tähtäimen suunnitelmani tällä erää. Se näre johon suunnistaja kiinnittää aina katseensa. Sellainen pitää aina olla.

Rakkautta minä eniten kaipaisin. Niin ollaan yksinäisiä täällä. On se kumma.