Minkä takia muuten naisten maailmanvalloitusretkistä ei ole valtavasti hehkuttavia kirjoja? Tyyliin, nuoren miehen odysseia. Siihen riittää aiheeksi kun kerran käy interraililla. HAH, sanon minä. Tunnen roppakaupalla naisia, jotka lähtevät nuorena maailman ääreen vaihto-oppilaaksi tai vapaaehtoistöihin tai aupairiksi tai rekkaliftillä taskussa hammasharja ja vieraan kaupungin squatin osoite. Heti ollaan ainakin puoli vuotta paikan päällä ja palataankin vielä. Puhumattakaan, puhumattakaan niistä jotka lähtevät munan perässä! Se onkin ehkä seikkailuista hauskin ja ihan itse keksityistä tekosyistä tolkuttomin!

Vaadin rehabilitaatiota pohjoismaisten naisten helpon maineelle! Olkaamme siitä ylpeitä!

Musta tuntuu että naiset ei useinkaan tunnista omia vahvuuksiaan. Itse syyllistyin nuorempana todella ovelaan itseni vähättelyyn: heti jos sain jotain aikaan, ajattelin että jos minä tämän osaan, niin sittenhän tämän täytyy olla niin helppoa että siihen nyt pystyisi kuka vaan. Kun saavutin jotain, löysin aina vertailukohdaksi jonkun vielä paremman, menestyneemmän, taitavamman... sen sijaan että olisin keskittynyt siihen omaan polkuuni. Jälkimmäinenhän ei ole pelkästään huono asia silloin kun se kannustaa saavuttamaan vielä enemmän.