Outoa että täällä läpätän vaan löysiä tunteistani ja (tällä hetkellä) olemattomista ihmissuhteistani. Kuinka tyttömäistä! Ei sillä että tyttömäisessä olisi mitään vikaa. On ihanaa olla tyttö, lainatakseni Pertti Jarlan unohtumatonta kappaletta. Kuitenkin tuolla muualla nettimaailmassa käyn tulista sananvapaustaistelua ja muuta kinaa aina kun aihetta ilmenee. Pari teoriaa:

1) se on se dialogi. Kuka sitä nyt yksin jaksaa räyhätä täällä blogissa ja olla oikeassa.
2) se on se alisuorittaminen. Sen sijaan että olisin mennyt yliopistolle ylivertaisen älyni kanssa, pinnistellyt ja hankkinut kunnon pahvit joltain hyödylliseltä (ja hyväpalkkaiselta) alalta, tyydyn lueskelemaan lehdistä otsikot ja briljeeraamaan niistä hankitulla "yleissivistykselläni" jollain nettifoorumilla, hohhoijaa. Mitäpä vastusta siinä olisi. Ja yhtä laiskasti voin ajatella, että kyllähän mä vielä ehdin, jos haluan... ja saan päätettyä mille alalle ryhtyisin...

Mutta sitten saisi ainakin väitellä. *klunks* Tulee mieleen useampikin kina filosofianopiskelija-exien kanssa (kauan, kauan sitten). Jäin aina alakynteen, asiallisesti ja retorisesti. Sietämätöntä. Hei eri tyhmää!

Miksi sitten en mennyt yliopistoon, vaikka lukupäätä löytyy ja älyttömän hyvä muisti, joka auttoi koulun läpi minimaalisin ponnisteluin? Kaikki aineet mistä olin kiinnostunut, olivat kevyesti 9-10. Muut sitten jotain seiskaa kun en yhtään viitsinyt nähdä vaivaa. Pari teoriaa:

1) Vanhempani epäonnistuivat kasvatustehtävässään: koulunkäyntiin ei meillä mitenkään erityisemmin kannustettu, oikislääkiskauppisteku-tyyliin. Olen sukuni ensimmäinen ylioppilas. Veljeni on toinen. Isä karkasi keskikoulusta Ruotsiin tehtaalle töihin. Koko oikislääkiskauppisteku -kuvio selvisi minulle vasta lähemmäs kolmikymppisenä, ja tunsin itseni petetyksi: miksei kukaan kertonut että noi papruthan ne ois ne todelliset elämän valttikortit, ainakin noin massimielessä? Rikkaan naimisen haaveilemisesta olin siihen mennessä luopunut luonteelleni sopimattomana. Muutenkin taisi olla enemmänkin haave jonka olin huomaamattani imaissut äidinmaidossa. Feministinä vastustin ajatusta, mutta kummasti se tunki ajattelussa läpi kuin rikkaruoho. Kukapa ei haluaisi päästä helpolla. (Vaikka kyllä niitä rikkaita on tullut naitua silti, heh. Ja köyhiä. Ja keskituloisia.)
2) Vanhempani onnistuivat kasvatustehtävässään: opin, että raha ei ole elämän tärkein asia. Meillä meni monessa suhteessa päin helvettiä, mutta ainakin lasten omaa persoonaa tuettiin, sai olla oma itsensä. Meitä ei koskaan arvotettu koulutodistusten tai muiden suoritusten mukaan. Vaikka tekisit mitä, niin muista, että kotiin voit aina tulla, painotti äiti kun 16-vuotiaana kotoani läksin. Ja kyllä mä teinkin.

Ja koska ajattelen positiivisesti, olen sitä mieltä että mun vanhemmat oli mahtavia kun ne niin tuki meitä olemaan oma itsensä ja hyväksyi. Tai se poissaolevampi vanhempi nyt sai aina joskus jotain hetkellisiä kasvatuspuuskia, mutta niistä tiesi että ne menee ohi kun moodi vaihtuu tai viina haihtuu. Mutta nyt olen aikuinen ja voin tehdä elämästäni ihan mitä haluan, joten kaikki on mahtavasti.

Tosiasia on että nykyinen ammatinvalintani johtuu paljolti ajautumisesta. Siitä oli oikein kriisikin valmistumisen jälkeen. Siitä useamman vuoden myöhemmin vasta valitsin tämän vapaan taiteilijuuden, oikeastaan vähän pakkotilanteessa. En ole varma siitä että mulla olisi mitään erityistä sanottavaa tai pakonomaista tarvetta ilmaista itseäni taiteellisesti. Mä voisin ihan hyvin vaan olla ja syödä hyvin ja hyysätä ihmisiä. Itsetuntoni ei ole (enää?) suorittamisesta kiinni, mikä onkin hyvä, koska olen niin kamalan laiska.

Muistilappu itselle: mitä silloin peritään kun ei peritä maita ja mantuja? Kun joka polvesta muutetaan ympäri ämpäriä? Kun ei olla mistään kotoisin?