Liikunta saa endorfiinit erittymään. En muutakaan keksi. Ihmeellistä että olen niin hyvällä tuulella, suorastaan pirskahteleva, vaikka on ollut kaikenlaista vastusta. Tuli rahaa ja kuun lopussa tulee lisää. Sairaus jäi saunaan eilen, uskomatonta. Vaikka on ollut kiire ja stressi, olen osannut ajatella että sitä kestää vain aikansa. Sain vuolaita kehuja tuurauspaikassani tänään, kyselivät vaikka millä kiertoilmauksilla josko olisivat voineet palkata mut vaikka millä lailla. Vaan minäpä en ole semmoinen liero että veisin kaverini työpaikan, ei edes ollut eka kerta kun kysyttiin :) Tuntuu hyvältä, kun itsestäkin tuntuu että osaan hommani, olen siitä kiinnostunut ja siksi hyvä. Kirja on vuoden viivästyksen jälkeen painossa, menen vääjäämättä huomenna katsomaan printtejä. Ja huomenna minua työhaastatellaan ison kansainvälisen järjestön keikkaan, voi että! Alan uskoa siihen, että ei minulta enää työt lopu, erikoisosaamiseni alkaa olla arvossaan. En ole saanut varmistusta perjantain tuuletuskokouksesta työpaikalla, tai siitä, pidettiinkö se viime perjantaina ehdotetun aikataulun mukaan tänään, ilman minua. Kävi miten kävi, minä pärjään.

Tekisi mieli tehdä niin paljon töitä että voisi maksaa kerralla opintolainat ja muut pois ja sitten Felicitakseen. Nyt kun se pysyi laillisena, voi että sitäkin onnea! Olen keksinyt mitä teen ensi vuonna, sisältö ja rahoitus näyttävät järjestyvän. Kaiken elämän epävarmuuden jälkeen tuntuu etten ikinä kyllästy tähän että tietää puolikin vuotta etukäteen mitä tekee.

Olin juuri miellyttävästi manipuloitavana. Kävin katsomassa Al Goren Epämiellyttävän totuuden. Ympäristöasioista on tullut seurattua sen verran, että siinä ei ollut kovin paljoa aivan uutta asiaa, lukuunottamatta muutoksen tämänhetkistä nopeutta. Ei kai nuo asiat voi kenellekään suomalaiselle enää yllätys olla. Oli hyvä kuitenkin saada muistutus kompaktissa paketissa. Mutta ennenkaikkea oli ihanaa tulla hurmatuksi. Etenkin elokuvan lopetus oli todella taitava. Vedottiin siihen että kyllä ihmiskunta voi muuttua tarvittaessa nopeastikin. En muista bloggasinko aikanaan aiheesta, mutta puhuimme tuosta Citén piknikeillä paljonkin kesällä, kun mukana oli ihmisiä jotka olivat varttuneet Chilen, Argentiinan, Itä-Euroopan ja Etelä-Afrikan kaltaisissa 70-luvun diktatuureissa. Peppi ja Eläinten vallankumous, saati sitten 1984 eivät todellakaan ole kuuluneet kaikkien ikäisteni itsestäänselvään nuoruudenlukemistoon. Ja kuinka länsimaiset läskipäätä kehtaavat olla kyynisiä, vaikka meidän sukupolvemme aikana olemme nähneet kylmän sodan ja apartheidin loppumisen! Siinä alkuun kaksi asiaa joiden piti olla ikuisia. Idealismi ja realismi sopivat hyvin yhteen. Unelmat ovat unelmien toteuttamista varten, ongelmat ongelmien ratkaisua varten. 

On niin kiehtovaa kun ihmisillä on niin erilaisia temperamentteja ja sitten he toimivat niiden mukaisesti. Miten kenetkin saa suostuteltua mukaan yhteiseen hankkeeseen. Erilaisia argumentteja, eri aisteja... vedotaan järkeen, tunteeseen, muistoihin... siitä samasta osittain on opettamisessakin kysymys. Ja johtamisessa. Ja politiikassa. Hurmaamisesta, yhteisestä päämäärästä, uskosta että muutos on mahdollinen ja toimiminen kannattaa. Aktivismi on parasta lääkettä epätoivoon ja kyynisyyteen.

Maailmassa on niin paljon kiinnostavia asioita! Tiedän niin vähän! Olisipa enemmän aikaa! Haluan lukea kirjoja, käydä keskusteluja, tietää, tehdä ja toimia! Kun on oikein kiire jonkun aikaa, siihen tottuu ja alkaa tykätä työstä kuin hullu puurosta, etenkin kun saa tehdä mieluista hommaa. Siihen sitä ei siis näköjään kyllästy.

Haluaisin rakastua. Tuntuu kuin olisin rakastumassa, kuin se olisi ihan oven takana tulossa jo, en vain vielä tiedä kuka se on. Ehkä olen rakastunut ilman rakkauden kohdetta.

Kuin olisin syntynyt eilen.