Olen katsellut kalenteria. Alkukuusta (ja puhun nyt omasta kuukaudestani) olen niin iloinen ja luova ja levollinen, että ei semmoista kannata rutiininomaiseen opettamiseen tuhlata. Vetelen siis kalenteriin kaksiviikkoisia omaa työtä varten ja punaisia ympyröitä ja kysymysmerkkejä 11-16 päivien kohdalle. Syksyn tavoitteeni on tehdä vielä vähemmän hanttihommia, reissaamista ei mielellään saisi olla yli viikkoa kuukaudessa. Saas nähdä riittääkö rahat. Kun on se toinenkin rojekti. Mitä jos kerrasta ei tärppääkään ja pitää alkaa rampata siellä varamiehelässä alvariinsa. Tulee kalliiksi.

Hetken näytti siltä, että ei ole edes kiire, tästä vaan vapaata syyskuulle asti, vain omia hommia, ei opetusta. Käsittämättömästi ehdin jo hätääntyä ja ahdistua siitä. Sitten meillä oli työhuonekokous jossa oli paikalla vain kolme kahdeksasta ja  kahmin itselleni kaikkia mahdollisia hommia ja nyt elämällä on taas tarkoitus. En nyt ihan hirveästi jaksa huolestua siitä että toteutan itseäni työn kautta. Sowwhat, nämön hyödyttömiä marginaaliartsuhommia, joten en ainakaan hyödytä kapitalismia aktiivisuudellani. Sanoikko sää kapitalismia? Koulumatikka ja kalanmaksaöljy on kauheeta kapitalistia.

Vaaka näyttää koko ajan suurempia lukuja. Saattaa se osin olla lihastakin, rintsikoissa alkaa jäädä pieneksi ympärys kun kyljissä ja selässä on uudenlaista massaa. Kohta mulla on taas meidän työhuoneen isoin haba! Pitäisi opetella jotain venyttelyä, kun nuo uutuudenviehättävät patit jäykistyvät, vaikka kävisi saunassakin. Aloin taas kokata kotona, nyt kun on aikaa ja pitäisi vähän säästellä rahaakin. Ja saa parempaa ruokaa, esimerkiksi linssi-kookos-pinaattikeittoa. Olen kyllä pitänyt urheilua sopivana ekskjuussina syödä ihan mitä huvittaa. Mutta nyt rasvainen ravintolaruoka on alkanut tökkiä.

Yhden tavoitteen saavutin. Kun aika oli, se tapahtui kuin itsestään, huomaamatta... onnistuin sukeltamaan Stadikan hyppyaltaan pohjalle sen kummemmin asiaa ajattelematta. Olen yrittänyt sitä kahtena kesänä ja milloin hirvittää, milloin poksuu korvat. Nyt vain menin altaaseen, ponnistin reunasta ja sukelsin alaspäin kunnes kosketin pohjaa, käännyin ja ponkaisin vauhtia ja liu'uin kevyesti takaisin pinnalle. Joka oli kuuden metrin päässä, niin sanotaan. Voi ollakin, Yrjönkadun syvä pää on 3,80 ja se on jo helppo. Sitten vasta hoksasin mitä tuli tehtyä. Ja olin eri iloinen.

Yksinäisyys tekee kärttyiseksi. Paitsi että p**te tekee hulluksi, päälle iskee säännöllisin väliajoin myös pms. Kosketusta saa vedestä ja hieronnasta, mutta ei se ole sama. Kaikkeen ei näköjään uiminenkaan riitä, nyt kun ei ole enää erosurua hukutettavana niinkuin silloin kun aloitin. Tämä pyrkii olemaan ei-nillitystä ja sen sijaan havainnointia yhdenlaisen sensorisen deprivaation vaikutuksesta viriilin naisen tsyykeen. Mitäs naurattavaa niissä stereotyyppisissä kireissä vanhoissapiioissa olikaan. Mmm. Suuteleminen ois ihanaa. Ja nukkua jonkun vieressä. Tarjokkaita olis eksäkaupalla, mutta kun ei mulle mikään kelpaa. Seurauksena tulevat emotionaaliset hankaluudet ei ole satunnaisen hellyyden arvoisia. Aikamoista.

Pitäis kai esim. käydä ulkona. No huh huh. Deittailu on nuorten hommaa.

Kohta palaa maahan se yksi joka kiinnostaa outoudessaan, se joka ei ole tottunut että kutsutaan kauniiksi. Haluaisin murskata sen niinkuin pähkinän ja katsoa mitä on sisällä. Tapa tappaa aikaa sekin. Ei niin saa tehdä. Pitää välittää muiden tunteista. Jotain on toisin 26 ja 36 vuoden välillä. Oikeesti on miljoona syytä miksi me EI sovita yhteen, mutta muilla tavoin kiinnostava se on. Ehdottomasti kaveri. Tämänhän kaikki miehet haluavat kuulla.

Ihan oikeesti, ois kaikkien edun mukaista että mä seurustelisin.