Heti Ääässmarketin hevihyllyllä meinaa tulla stoppi. Näen lupaavannäköisiä meloneita, vaikka ovatkin espanjalaisia. Käsi ojentuu ja mielessä on melon de charenten jääkaappikylmä, makea mehukkuus. Vesi herahtaa kielelle. Opiskelin juuri Charenten alueella ja tunnen melonini. Kaikki tämä ja seuraavaa tapahtuu just ehkä nanosekunneissa: TIEDÄN että tulen pettymään ja minut valtaa halu heittäytyä lattialle selälleen huutamaan naama punaisena yhtä nuottia kunnes kaikki katoaa ja muuttuu yhdentekeväksi.

Minusta tulee varmasti hyvä äiti, osaan laskeutua lapsen tasolle.

Ostan kumminkin melonin. Parhaita ovat "naaraspuoliset", joissa on nännimäinen pyörylä toisellakin puolella, ei siis pelkkä kanta. Nuuhkin kannan paikkeilta ja yritän löytää painavan jossa olisi edes joku aromi. Suomalaiset haluavat hedelmänsä raakoina. Pitäisi alkaa käydä siellä hallissa taas. Laitan pikku charentaisen ikkunalaudalle omenoiden kanssa jos se vielä kypsyisi. Kokemuksesta muistelen että vaiva on turha. Se kuumuus missä nuo beibsit on tottuneet kasvamaan ja kypsymään, ei Suomessa toteudu edes eteläikkunan paahteessa. En tiedä mikä siinä on. Joku sama kuin ylipäätään siinä, että täällä aina "fond de l'air est frais". Tai ehkä se kylmyys on omien luiden ytimissä 36 talven jälkeen eikä enää lähde pois.

Voisin alkaa ruokabloggaajaksi kun ei ole paljoa muuta sanottavaa just nyt. Ja yritän opetella alkamaan uudelleen syömään kotona. Siinä vaiheessa kun en yksinäni viitsi enää edes kaataa muroja kulhoon aamulla, on ryhtiliikkeen aika ja paikka. Olen joutunut syömään niin paljon ulkona että paino on alkanut nousta enkä viitsisi ostaa uusia rintsikoita. Kotona saa sitäpaitsi parempaa ruokaa. Se ei UI rasvassa.