Eilen apeana ja muka järkevänä pohdiskelin miten epätodennäköistä on että tapaan ketään varteenotettavaa. Käyn hyvin vähän ulkona. Minusta on tullut aika syrjäänvetäytyvä. En viitsi nähdä kovinkaan paljoa vaivaa ulkonäköni suhteen. Siitä ei olisi haittaa, täkäläiset naiset ovat niin huoliteltuja. Työn puolesta en tapaa kuin niitä parikymppisiä opiskelijoita. Kollegaa en edes haluaisi.

Olen muuten oppinut yhdistämään tuon semi-järjen äänen masennukseen. Silloin järki kääntyy itseä vastaan. Logiikka pelaa, mutta kaikkien ajatusketjujen lopputulos on aina umpikuja. Lasi on aina puoliksi tyhjä. Ja mitä vaan voi muka tehdä koska ei tunnu missään. Huh.

Eron aikoihin kirpaisi ajatus siitä, että viihdyn, olen aina viihtynyt niin hyvin yksin, että en tule varmaankaan hakeutuneeksi kenekään seuraan. Miksi sitten pitäisi? No, ei sillä mitään itseisarvoa olekaan, mutta erakkoilu on minulle niin helppo ja tuttu olotila että olisi mukavan erilaista ja paljon haastavampaa ja jännittävämpää yrittää opetella elämistä jonkun kanssa. Ensimmäistä kertaa olin alkanut haluta sitä vain pari kk ennen eroamme. Olin luullut ettei minusta olisi siihen, koska kakskymppisenä ei ollut, mutta olinkin muuttunut. Huomasin sen kun asuin kimppakämpässä yhden kesän juuri täällä Pariisissa. Kaipa(i)sin sitä että kun tulisi kotiin, siellä olisi tavaroita jotka eivät kuulu minulle mutta kylläkin sinne kotiin. Että se joku olisi läsnä tavaroidensa kautta sillonkin kun olisi työmatkalla. (Exäni kanssa kummatkin matkustelimme työn takia.) Ja kun olisi kotona yhtä aikaa, voisi vaan olla yhdessä tekemättä tai sanomatta mitään, kuunnella toisen hengitystä tai lehden sivujen rapinaa toisesta huoneesta. Ennen en kaivannut tällaista ja luulen että olisin vain ahdistunut jatkuvasta pakosta ottaa toinen huomioon, ts. olisin ottanut vaikkei olisi tarvinnutkaan.

Toisaalta joidenkin ihmisten tapa hengittääkin ärsyttää ja exäni kuuluu näihin. Joku kohta kroppaa väpätti tai naputti koko ajan hermostuneesti. Tai kurkkua kröhittiin ja asentoa vaihdeltiin levottomana. Nyt sanon näin itsepuolustukseksi ja lohdutukseksi. Tuskin se oikeasti olisi haitannut. Se on kumminkin se ihminen siellä sisällä. Erilainen eri hetkellä. Nykyinen vakituiseni (tai mikälie) on mukavan rauhallinen. Varmasti menee yhtä lailla hermot siihen flegmaattisuuten pidemmän päälle. Lähinnä sen muihin ilmenemistapoihin kuin rauhalliseen olemukseen kotioloissa. Loputon joutilaisuus. Jonkinasteinen umpimielisyys joka ratkeaa hillittömiin juomaputkiin säännöllisin väliajoin. Eksoottisen suomalaista. Ei mee hyvin sielläkään. No future siis.

Kevät on muuten tulossa. Täällä on ihan älyttömän komeita poikia liikkeellä! Jotenkin nuo nuoret ranskalaismiehet on pidempiä kuin isänsä, tai sitten metissage on tehnyt tehtävänsä. Pitkästä aikaa komein mies mitä olen nähnyt oli Notre Damen edustalla. Mongersi murteellisella englannilla että josko voisin ottaa kuvan hänestä ja tyttöystävästään. Polvet notkahti kun silmiin katsoin. Otin kuvan ja kysyin samalla mistä olivat. Argentiinasta. Siispä lupaavan macho myös!* Yksi toinen rullaluisteli melkein minua päin. Tietäisipä miten sopimattomia ajattelin. Vaikka oikeasti ajattelen vain avioliittoa, tietysti.

Ja yleensä kyllä pidän itseäni lyhyemmistä, tummista, hauskoista, älykkäistä ja ehkä vähän ilkeistäkin miehistä, joilla on vähän vatsaa, mutta ei liikaa karvoja. Tyhmillä, rumilla ja ilkeillä on kanssa puolensa. Silti seurustelin seitsemän vuotta pitkän vaalean atleettisen tyypin kanssa, joka oli diplomaattinen, miellyttämishaluinen ja aika neuroottinen. Kukaan ei ole täydellinen.

Kaikki alkaa olla minua kymmenen vuotta nuorempia. Nekin pojat jotka eilen flirttaili kaverin kirjakaupassa näyttelynpurkujuhlissa. Juteltiin maapähkinöistä ja kielifilosofiasta. Oih. Ja nyt en juossut karkuun! Kyllä tämä tästä. Pitäisi ulkoilla enemmän ja juoda enemmän kun ulkoilee. Näytän sen verran ikäistäni nuoremmalta, että kommelluksiin voisi halutessaan hankkiutua. Vielä ei ole huvittanut.

Aiemman historiani valossahan ei ole todennäköistä että jäisin yksin. Toisaalta ihmiset muuttuu. Minä olen muuttunut. En ole enää se maailmanvalloittava miestennielijä. Niin kauan kuin flirtti oli peliä, oli helppoa pärjätä. Nyt kun pitäisi päästä naimisiin... Kakskymppisten hommia, sanon minä. Jos vielä jonkun omanikäisensä tapaa baarissa tässä iässä, se on juoppo. Kunnon miehet on jo synnytyslaitoksella. Tai on niitä kunnollisiakin yli kolmekymppisiä vapaita miehiä, mutta tuttuni RAH nappasi sen jo ;)

Minusta on tullut syrjäänvetäytyvä, ujo ja salaileva. En ole enää se sirkus, mikä ennen. Jotenkin tämä liittyy omanarvontunnon kasvuun. En hae enää kaikkien hyväksyntää koko ajan. Se joku pyörä ei enää napsahda automaattisesti päälle kun tunnen itseni torjutuksi tai muuten epävarmaksi. Inhottavissakin tilanteissa muistan että minä olen minä ja saan olla ja voin mennä pois jos on oikein hankalaa. Yleensä riittää että muistaa että hankalakin tilanne on kohta ohi ja että yleensä siihen joutuminen on ollut seurausta jostain omasta valinnasta. Kaikenlaisiin jännittäviin seikkailuihin sitä kyllä aina päätyi nuorempana tolkuttomuuttaan!

Varmaan itsestäänselvyyksiä monille, mutta hei, mulle uutta ja hyödyllistä! Kai sitä on kaikenlaista hyvää neuvoa annettu ja kirjoista luettu, mutta ei tähän päähän ainakaan uppoa mikään mitä ei ole ihan itse oivaltanut. Sillä lailla lahjaton. Semmoisen elämän tulos.

*tästä aiheesta ehkä lisää toiste.