Ei väsytä niin paljon kuin luulisi. Eikä v*tutakaan. Herra Kesäheinä tuli lomailemaan mutta tapasikin minut arkisimmillani, töissä aamuseiskasta iltaseiskaan tai ysiin tai mitä milloinkin. Ei arki ole paha, sitä elämä kuitenkin enimmäkseen on. Ja sitten ei enää harmittanut yhtään, kun tajusin tuon. En jaksa pingottaa kenenkään takia. Selviäähän se totuus enemmin tai myöhemmin... enkä minä täällä ole sama kuin Pariisissa, etenkään syksyn kiireisimmän kuukauden (kop, kop) aikana. Mutta ei meillä kyllä ollut yhtään, kirjaimellisesti yhtään aikaa puhua yhtään, yhtään mistään. Tai mitään muutakaan. Väsyttää niin, etten jaksa välittää. Fleimi oli mennyttä, aina siinä käy niin. Välimatka ei tee hyvää. Tämä viikonloppu paikkaa kuitenkin taloudellista katastrofiani tuntuvasti ja nuorten kanssa oli ihanaa työskennellä.

Vaan nukuin, vieressä nukuin ehyttä unta. Olen loiskasvi, otan tarvitsemani mistä saan. Kylmää, mutta kai se vielä muuttuu.

Se millä oikeasti on merkitystä, on Anna Politkovskaja. Rohkeus ei kuole.

Lisäksi ensi torstaina pitää osoittaa mieltä klo 17 Eduskuntatalon edessä.   

Ehtisipä vielä joskus ajatella ajatuksen, ehyenä alusta loppuun.