Jostain syystä tuli haja-ajatus uskonnosta eilen.

Jos vaikka esim. avioliiton takia kääntyisin juutalaisuuteen (tai johonkin muuhun uskontoon kristinusko poislukien), voisiko sen tehdä hyväksyttävästi  "tulematta uskoon"? Voisiko uskonto olla vaan sellainen juttu, mitä meidän perheessä tehdään. (Pahoittelen, mun suomesta on tänään nyanssit kateissa, mutta en jaksa välittää.) Ilman henkilökohtaista uskoa siis. Tai ainakaan sen perusteella ei arvioitaisi, riittäisi jos suorittaisi tarvittavat rituaalit jne. Tämähän olisi aivan erilainen näkemys uskonnosta, uskonto sosiaalisena liimana, perinteiden välittäjänä, kulttuurillisen identiteetin luojana.

Juutalaisuus tuli ehkä ensimmäisenä mieleen, koska tässä asuinkorttelissani olen sen ympäröimä.

Protestanttinen näkemyshän on että pelastumiseen tarvitaan luja henkilökohtainen usko. Pelastumiseen, oikeastaan edes yhteisöön hyväksymiseen? ei riitä se että tekee niinkuin uskonto määrää, suorittaa rituaalit ja saa sielulleen rauhan. "Joka häneen uskoo, pelastuu". Paitsi kyllähän tapaluterilaisia on vaikka kuinka, mutta tavoittelen tässä nyt jotain uskonnolliseen yhteisöön kuulumista/hyväksymistä.

Henkilökohtaisen uskon vaatimukseen sisältyy myös valtava henkilökohtainen vastuu ja sitä kautta syyllisyys. On omalla vastuulla, pelastutko. (Tai tarkkaan ottaenhan se on protestantilla Jumalan kädessä, koskaan ei voi olla varma eikä omilla teoillaan vaikuttaa.) Uskotko? Pelastutko? Asian kanssa jää yksin. Ei ole varmuutta rituaaleissa. Epäilys, riittämättömyyden tunne kalvaa.

Kiehtova oli myös ajatus siitä, ettei protestantismissa voi olla kuin leipäpappeja. Mitenköhän se menikään. Muistelen toiste ja menen nyt uimaan. Aurinko paistaa vihdoin, kellertävä smogikerros erottuu hyvin.

Heinimäen kirja synneistä on muuten valtavan hyvä. Avaa paljon kulttuuristamme. Autiolle saarelle ottaisin mukaan Heinimäen ja Nevanlinnan ja he saisivat valita kirjat.

Kirjoittaja on uskonnollisessa perheessä kasvanut ateisti.