Miljoonannes kerta kun palaan matkoilta ja näen "kotini" epäviihtyisyyden. Otan vastaan kaverin tarjouksen siivouksesta. Tehdään se talkoilla. Siivoan komerot. Vaihdan järjestystä. Joskus pian. Päivä on vielä sopimatta. Mutta tänä keväänä on aikaa.

Kohta valahdan taas tottumukseen, enkä huomaa mitään -

Ajattelen imarrella lähiöisää sanomalla että palasin hänen takiaan, hänen takiaan en mennyt alkuvuodeksi Pariisiin, niinkuin olin suunnitellut. Sanon sen hymyssä suin ja rakastuneen katseella, mutta hän ahdistuukin. Ihan vähän. Se menee onneksi ohi ja imarreltava on imarreltu.

Heti jos on pari päivää erossa, välimatka repeää jättimäiseksi kuiluksi. Katoan kauas rämeikköön ja en enää kuule portilta huutelevaa. Olenpa yksikkö. Tottunut olemaan. Matka takaisin viereen on kamalan pitkä, kuin unen kaivosta nousisi. Kuulemma kaikilla ei ole niin.

Rakkaus ja hellyys ja se kieli jossa ei ole sanoja on parasta lääkettä epäilyyn. Olen päättänyt uskoa niin, vaikka entinen luontoni kyselisi "mistä tietää ettei vaan huijaa itseään". Aika näyttää. On muutakin kuin järki. Note to self: muista se.

Nuori, komea mies oli sinnikäs. Jahtasi minua baarista toiseen, juhlista jatkoille, keskusteltiin jostain kulttuurieroista ja sellaisesta. Varmaan kymmenen vuotta minua nuorempi. Silmissä suden kiilto. Jahtasi minua! Vanhaa, väsynyttä, nuhjuista*, flunssaista minua joka en ollenkaan ollut sillä tavalla virittynyt. Hauskaa. Aivan keskellä niitä juhlia joissa olivat kaikki, sanoi keskellä väkijoukkoa, baaritiskin lähellä (siellä on aina suurin tungos): laita silmät kiinni. Minä heti tottelemassa. (En minä niin epäluottavainen näköjään olekaan.) Niin varasti mokoma suudelman! Avasin silmäni että mitä ihmettä. Kysyvä katse, toiveikas hymy. Olisi varmaan pitänyt antaa korvapuusti, mutta niin ranskalainen en vielä ole. Hetkessä kävin läpi vaihtoehdot ja totesin että vaikka mieli tekeekin, en mene. Ei jaksa seuraavaa päivää, ja mitään sellaista ei kyllä olisi tarjolla, mitä en jo olisi nähnyt sataa kertaa. Kutkuttava ajatus silti, kummasti pisti pään pyörälle pariksi päiväksi.

Tämä on ollut mielenkiintoinen tutkimuskohde. Machokulttuurissa kasvaneiden miesten tapa suhtautua mielestään puoleensavetävään naiseen. En vain tunne kulttuurillista koodia niin hyvin että osaisin käyttäytyä niinkuin naisen kuuluu. Kohtelen niitä tasavertaisina. Katson silmiin, vastaan jos on asiallinen keskustelunavaus. Sehän on jo huorahtavaa käytöstä. Mahdan olla hämmentävä.

Solut uusiutuvat hitaammin: valvotun yön jälkeen tuli kuittailua sen verran että oli pakko laittaa valokynää kaksin käsin. Aamuun asti ei jaksanut edes viinan voimalla. Monta päivää aivan vetämättömissä. Ja näköjään sitä alkaa ajatella tekojen seurauksia etukäteen. Melkein harmittaa. Jos jotain olisi joskus jäänyt tekemättä. Odotan mielenkiinnolla, millaista siitä tulee kun kukaan ei enää katso perään. Minua ei kasvatettu kauniiksi tytöksi, itse asiassa taidan olla sitä vain Ranskassa (varmaan sen verran eksoottisen näköinen siellä).

*siis oikeasti. Ranskalaiset naiset on todella huoliteltuja. Minä kintaalla viittaan.