Oltiin näyttelyssä. Kaksi työtä nousi Pompidoun taidesupermarketissa yli muiden juuri tällä kerralla. Los Angeles-näyttelyssä oli Bill Violan joku klassikkovideo. Pätkässä jonka näin, oli öljynpumppaustorneja liikkeessä, savuttavia tehtaanpiippuja, silmä, autoja, kirurgiaa ja sopiva äänimaisema. Se näytti minusta erinomaisesti siltä miltä maailma nykyään tuntuu, vaikka oli kai 70-luvulta. Noissa taiteen historiaa luotaavissa näyttelyissä joutuu aina varautumaan siihen, että oman aikakautensa provokaatiot ovat esillä. Pelkoni on, että näen vielä joskus jotain Andalusialaisen koiran alkua muistuttavaa, jota ei saa ikinä mielestä. Violan videon silmäkirurgian kohdalla aloin voida fyysisesti huonosti ja oli pakko lopettaa katsominen, pelkäsin pyörtyväni. Hurjaa. Jotain on tapahtunut: miten minusta on tullut näin (fyysisesti) herkkä. Ei välttämättä paha juttu. Herkkyys on hyvä asia. Mutta pidin työstä, olisin katsonut enemmänkin jos olisin voinut.

Kuvan kun on kerran nähnyt, sitä ei saa mielestään. Kirjan aukeamasta ei väläyksessä jää mitään mieleen, se vaatii lukemisen ja ehkä ymmärtämisen. Mutta hajut, äänet, kuvat eivät edellytä tulkintaa. Huh.

Ja sitten Nan Goldin, vanha suosikkini. Diashow ihmisten välisestä läheisyydestä.  Isku palleaan, kuristi kurkkua ja pisti nielemään itkua. Kuvissa oli sellainen ajatus tai tunne, josta olen yrittänyt kirjoittaa täällä muutaman kerran mutten saa siitä kiinni. Yksinäisyyteni sai minut kiinni, vaikka olin seurassa.

Minusta on tullut se, jota ennen tiedostamattani halveksin: vanheneva, yksinäinen nainen, joka haaveilee lapsesta vaikkei saa "pidettyä" edes miestä. Vanhanpiian kuva on ulkoa istutettu, mutta istuupa sitkeässä. Vaikka olen tyytyväinen elämääni sillä varauksella että mielellänihän tietysti olisin suhteessa jonkun sopivan kanssa. Vaan kyse ei oikeastaan ole siitä, vaan sellaisesta että... (jos/kun) olen yksinäinen, sairas, innoissani, väsynyt, pohdiskeleva, kärttyinen... KUKAAN EI VÄLITÄ. Sitä yksinäisyys on, ei kuulu mihinkään sosiaaliseen kuvioon. Tylsää että se alkaa jo nyt, kun vanhuus tulee varmasti sitä olemaan kuitenkin, ja lapsuus jo oli, ja näköjään nämä omat ulkomaanluuhausvalinnat tekee sitä nykyisyydestäkin, vapaaehtoisesti tietysti.   

Taiteella siis on merkitystä. Ehkä minun pitäisi lakata aliarvioimasta tekemisiäni ja luottaa tunteeseen enemmän (ammattiapukin vihjaisi jotain jälkimmäiseen suuntaan). Täällä taideghetossa yksi kollega sanoi että tärkeää ei ole yleisön laajuus, sitä ei pidä miettiä. Aina on yleisö. Vaikka sitten yksi ihminen.

Taiteen huonoihin puoliin kuuluu sen elitistisyys. Tätä vastaanhaan taiteessa on usein toimittukin, tuotu taide viattomien sivustakatsojien kimppuun esimerkiksi Rautatientorin metroaseman mainion muinaisen äänitaideteoksen muodossa. Liian usein aiheet ovat mielestäni liian triviaaleja, oman navan kaivamista. Mutta poliittiseksi ihmiseksi diggaan kyllä vähän hiton paljon noista henkilökohtaisista duuneista. Niin paljon tehdään huonoa taidetta, mutta niin tehdä paljon huonoa kaikkea muutakin. Ei se pahiten palloa tuhoava ammatti ole. Ja toisinaan taiteella voi ilmaista asioita tarkemmin kuin... selittämällä. Jää tulkinnanvaraa katsojalle. Tehokasta.

Yksi kriteeri tekemisellehän voisi olla tehdä sitä mikä tekee minut onnelliseksi. Mutta se on kyllä ääliömäisen itsekästä... jos sen jotenkin voisi liittää yhteisöllisyyteen. Ja lisäksi, miten sen rahoittaa. Haluaisin maksaa veroja ja elättää itse itseni.

Pääsisinpä jo johonkin lopputulokseen näissä taiteentekemispohdinnoissani.