Huokaush.

Eron 2-vuotisvuosipäivä vilahti hiljattain. Sitten yhden toisen kaverin kanssa muuten vain puhuttiin eroista. Ja viimetteen teki vielä alitajunta tepposet ja tuohon allaolevaan kuvaan selvästi exän kasvot vaikka luonnoskirjassa oli vielä aivan eri mies.

Tämä kaikki oli vielä helppo kuitata hymähdyksellä. Viihdyn valtavan hyvin nykyelämässäni. Jo erotessa tiesin että kyllä se siitä kun siihen tottuu, olen aina viihtynyt hyvin itseni kanssa. Pientä erakoitumista saattaa jopa olla havaittavissa, helposti sitä ennemmin kotona lukee hyvää kirjaa kuin lähtee vieraiden ihmisten kotkotuksia ihmettelemään.

Vaan sitten. Otti yhteyttä tuo. Halusi vihdoin palauttaa astiani, joita on pantannut tämän kaksi vuotta. Yleensä koira ollut haudattuna tähän saakka. Arvelin että joko haluaa taas käyttää tekosyynä tavatakseen tai sitten ihan oikeasti palauttaa ne, jolloin jossain kohtaa on jokin asia muuttunut.

Ja oli. Oli muuttamassa jo kuukauden päästä uutensa luo ulkomaan maahan (kaupunkiin jossa mekin ja johon meidän piti vielä). Tokihan on mimmi tanssija ja melkein kymmenen vuotta minua nuorempi. Ännännes eukko eromme jälkeen. Se jonka takia minut jätettiin on mennyt vaihtoon jo aikaa. Nyt sitten palauttamaan niitä astioita. Muustakin puhuttiin.

Nyt näin jälkeenpäin luulen että viimeistä mahdollisuutta halusi tarjota hän.

En nyt jaksa yksityiskohtaisesti valottaa miksi erottiin, muuta kuin että tulipahan pyytämättä ja yllätyksenä ja kaksi viikkoa ennen sovittua muuttoa. Siis kun yleensä menee huonosti, koetetaan korjausliikkeitä, meno huononee, keksitään vielä jotain, kunnes lopulta erotaan enemmän tai vähemmän yhteisellä päätöksellä = ei ainakaan tule yllätyksenä. Syytöntä ei ole löytynyt vielä meistä kahdesta. Ajoitus vain oli totaalisen vetypommimaisen puun takaa. Harkinta-aikaa tai muutakaan ei. Katumusta aika pian joo. Ja minä olin luullut että kaiken pöljäilyn jälkeen jota olimme tasapuolisesti harrastaneet ja anteeksiantaneet, semmoista ei olisikaan mistä ei yli päästäisi. Vaan olipa sentään. Pahus.

Minusta hankalien ihmisten kyllä pitäisi pitää toistensa puolta kun ovat niin päättäneet ja teimme kuitenkin toisillemme (satunnaisen mielipahan lisäksi) pääsääntöisesti hyvää. Ongelmamme vaan olivat kummallakin ihan omia mutta aiheuttivat pöljäilyä ja tahatonta surua kummallekin kun yhdessä oltiin. Eikä nyt ole mistään turpaanveto-osastosta kyse, vaan enemmänkin itsekkyydestä ja tyhmyydestä. Kakaruudesta. Lievistä ja keskivaikeista mielenterveysongelmista.

Nyt on elo tasaantunut, tai mulla tasaantui jo vähän ennen eroa sattumoisin. Se se sekoili osansa varsinkin siinä vapaannuttuaan. Tämä on sitä ikää kun palikat loksahtelevat paikoilleen ja yhtäkkiä kaikki onkin hyvin, tietää kuka on ja osaa päättää mihin menis ja mitä tekis vaikka tulisikin yllättäviä tialnteita. Edes erosta en masentunut, surin vaan aivan mahdottomasti. Niinkuin asiaan kuuluu, ilman holtitonta itsetuhoista käytöstä. Tuntuu vaan niin oudolta että nyt sitten aletaan tehdä niitä asioita mistä yhdessä vuosikaudet haaveiltiin, mutta ei oltu vielä valmiita, joidenkin ventovieraiden ihmisten kanssa. Vaikka niin monesta muusta jutusta mentiin yhdessä yli. Ihan kuin teinisuhteissa, otetaan opiksi ja seuraava kerää hyödyt.

Aina ne puhelut päättyy itkuun tai raivariin. Menin sen päälle peiton alle nukkumaan päänsärkyä pois. Nyt olen jo rauhoittunut. On se hyvä ettei nuo olot jää enää asumaan. Silleen meni se työpäivä. Kohta deadlinet paukkuu.

Omasta elämästäni tykkään aina siihen saakka kun yhtäkkiä muistaa millaista oli kun oli joku jota rakastaa. Eipä sitä muusta muista kuin tuon kanssa puhuessa. On se niin perkeleen epäreilua että ensin mennään ja jätetään ja sitten heti perään tullaan itse ensin onnelliseksi eikä se jätetty! Mille luukulle saa valittaa?

En minä sillä että sitä haluaisin takaisin... kai. Kai nämä on semmoisia ikuisuuskysymyksiä siihen saakka että on taas itellä elämä.