Olen hylännyt blogin hetkeksi kun oli niin kiire. Saatuani kuvitukset valmiiksi, puhelin soi ja alkoivat seurustelu-upseerin miellyttävämmät velvollisuudet. Olen esitellyt Pariisin parhaita puolia muutamalle suomalaiselle kaverille ja ollut nauttimassa lumesta etelä-Ranskassa. Du jamais vu!

Sekä täyttänyt apurahahakemuksia, mahdollisesti turhaan: jouduin kuulemaan samassa majapaikassa majailleen humalaisen apurahalautakunnan jäsenen mielipiteen itsestäni seinän läpi: "joutava". Hm. Tämä selittäisi miksei ko. puljusta ole tullut pennin latia kahteen vuoteen. Taitavat mennä meikäläisen hakemukset lukematta silppuriin. No, laitoin tavallista huolellisemmat työnäytteet, ansioluettelot ja suunnitelmat. Onneksi rahanpäälläistujien vuorot kestävät vain kolme vuotta kerrallaan.

Apurahojen sattumanvaraisuus on kyllä vittumainen juttu. Voi olla vaikka miten hyvät työvaiheet ja kustannussopimukset ja näyttelyt plakkarissa ja rahaa ei heru ja hynätöihin on mentävä, tai toisinpäin. Kumpaakin on osunut omallekin kohdalle.

Mutta kyllähän tuossa päättäjänroolissa olevalta toivoisi jotain tasapuolisuutta omasta mausta huolimatta, kyse on kuitenkin toisten toimeentulosta ja ammatista. Pitäisi osata arvioida tekijöitä omassa lajissaan, ei persoonallisten mieltymysten mukaan. Sama virtahepo on jo joutunut vastaamaan paljon minua ansioituneemmalle kollegalleni samasta aiheesta. Varomaton suustaan. Tai sit vaan tyhmä ja ilkeä.

Inhottavinta on se, kun on jostain vaistomaisesti negatiivinen käsitys, mutta päättää suhtautua reilusti kun ei ole näyttöä. Ja sitten sitä näyttöä saa vaikkei haluisi.

Tällaisesta sitä aina muistaa että paras kosto on MENESTYS.