Katselen kroppaani peilistä. Iho alkaa vanheta sillä lailla, esimerkiksi kun puristaa käsivartta tietyllä tavalla, se menee pergamentille. Olin joskus nuorempana yli nelikymppisen kanssa, ja sillä oli nahka niinkuin se olisi ollut vähän irti lihoista. Niinhän se menee. Mummuilla on kasvojen iho aivan ihanaa pehmoista samettia, pikkuruisia ryppyjuonteita, joita seurata. Viilin pinta. Isomummuni teki viiliä itse, ja opittiin serkkujen kanssa sekin, että ennen ukkosta se juoksettuu.

Katselen kroppaani arvostelevasti, ensimmäisen kerran. Olen tyytymätön, kun se ei vieläkään ole kantanut lasta. Minua ei enää pätkääkään kiinnosta vietellä miehiä. Siinä toimessa se on kyllä ollut kiitettävän hyvä. 

Samanikäinen kaverini teki opiskeluaikoinaan videoteoksen, jossa oli naisen kasvot ja sana kerrallaan teksti "I want to see my face get old". Vasta jälkeenpäin olen miettinyt, kuinka paljon se liittyi siihen(kin) että hänen äitinsä yks kaks kuoli vain vähän päälle kolmekymppisenä. Nyt me ollaan jo vanhempia.

Ylittää äitinsä, se on yksi juttu. Vaikean valmistumisen jälkeen nuorempana tajusin että se oli yksi etappi sillä tiellä. Äidillä ei ollut mahdollisuutta opiskella. Joskus äiti sanoi: "Olet niinkuin isäsi. Välität vain työstä." Se oli tarkoitettu moitteeksi. Nauroin ja vastasin: "Mitäs sitten." "Sinun aviomiehesi se on", ajattelin, mutten sanonut.  

Myöskin sanoi äiti, että lapset on se, mikä elämässä oikeasti merkkaa. Minä ja pikkuveli katsottiin siihen ja enmuistakumpi sanoi ensimmäisenä "en mä aio ikinä hankkia perhettä" ja toinen "emmäkää". Se naurahti epäuskoisena.

Ei naura enää.