Kun kiireet hellitti, löi heti migreenin. Maanantai ei mennyt rästitöitä tehdessä vaan oksennellessa ja nukkuessa. Odotettavissa oli hän. Unet oli vilkkaita ja olo piesty jälkikäteen. Mutta keksin houruissa (muka?) hyvän idean seuraavaan sarjakuvaani: Tämän puuron haluaisin syödä. Kyllä siitä hyvä tulee, keksin jo vaikka kuinka monta herkkupuuroa. Sen voi sitten leikata irti ja laittaa jääkaapin oveen ja viestiä magneetein toiveensa.

Suosittelenpa: lukekaa Asema-kustannuksen uusi sarjakuva-antologia Aleksis Kiven päivä. Kati Rapialla on koskettava lyhyt juttu siinä. Siinä kuvataan hetkeä juuri ennen katatrofia, kun kaikki on vielä hyvin. Sitä miten jälkeenpäin viaton onnen hetki värittyy muistoissa aivan toisenlaiseksi. Kaikilla varmaan on kokemuksia tästä. Au. Mietin sitä, kuinka huonot uutiset tulevat aina yllätyksenä. Optimismi lienee eloonjäämisvietin sanelemaa? Hyviin juttuihin ehtii valmistautua (lapsen syntymä jne.) tai pitää itsestäänselvänä että on ansainnut ne (rakastuminen tms.). Paitsi sitten jos on masentunut. Miksiköhän masennusta on, ja on ilmeisesti aina ollut (kun se on säilynyt meidän päiviimme saakka)? Äh, tämä on yritys ajattelemiseen vanhan merkinnän pohjalta mutta en selvästikään saa ideasta enää kiinni. Olen niin pettynyt, en EHDI ajatella täällä Helsingissä ja tyhmistyn. Jo nyt on pärkkele. Tähän on tultava muutos. Joskus. Kun keksin mikä se olisi.
 
Olen työn puolesta miettinyt perinteisen kolminäytöksisen  tarinankerronnan ja öö sanoisinko nykykerronnan eroja ja miten sen selittäisi tekijänaluille. Sarjakuvassa toimii mikä vain, niinkuin kirjoituksessakin: kirjoituksessa näille eri asioille on vaan jo olemassa vakiintuneet nimet. Fakta. Fiktio. Reportaasi. Rakkausromaani. Sketsi. Runo. Romaani. Sarjakuvaa määritellään edelleen aika paljon ilmeisen eli visuaalisen muodon perusteella: strippi (sanomalehdessä - mutta sekin voi olla huumoria tai seikkailua), novelli (muutama sivu - Hämähäkkimiestä tai omaelämäkerrallista taidesarjakuvaa), albumi (keski-Euroopassa kovat kannet, neliväri, 48 sivua, muualla muuta). Lukijan kannalta hankalaa. Inhoan määritelmänylpytystä, jätän niiden keksimisen muille ja luotan että toimivimmat jäävät elämään itsestään. Sarjakuvantutkimus on beibi, jonka kehitystä on hauska seurata. Opettaminen on hauskaa, koska saa ottaa näistä asioista selvää, seurata alaa ja sen kehittymistä. Ala ylipäätään on mukava, koska siellä on aidosti paljon tekemättömiä asioita. Sarjakuvan umpikaupallinen lähihistoria aiheuttaa sen. Sarjakuva elää kuvataiteen 1900-luvun alkua...

Päädyin eilen puolisattumalta miekkariin. Halusin tavata Kassemin ja Jamilen ennenkuin he lähtivät, kun en ehtinyt sovittuun tapaamiseemme perjantaina töiden takia. Oli YK:n päivä ja marssi rauhan puolesta. Järjestäjät olivat päättäneet että kaikkia kylttejä saa kantaa. Sade alkoi just tasan viideltä. Kastuessani mietin ja marssin jälkeen keskustelin aiheesta miksi rauhanliikkeen marsseille ei enää tule ihmisiä. Jos muut ovat niinkuin minä, syy on se, etten koe voivani marssia missään joukossa noin löysän teeman puolesta. "Maailmanrauha", yeah right, paha pois ja hyvä tilalle? Joukoissa ON voimaa, ja parempi olisi mitä enemmän taviksia noissa kävisi, mutta marssin mieluummin konkreettisemman asian puolesta (rauha Libanoniin) ajallisesti (NYT) ja paikallisesti (Israelin suurlähetystölle) presiisimmin. En ikinä tunne noissa ketään, olin sitten täällä tai Pariisissa, ja näytän varmaan sen takia siltä että oloni on niin epämukava, että kaikki varmaan luulee mua jokskin supon agentiksi. Onneksi on muitakin tapoja vaikuttaa.

PANDin puhujalla oli realiteetit hallussa, kun hän loppulausunnossaan totesi että rauhanliikkeen suurin haaste on että suvaitkaa toisianne ja virnisti.