Pahoittelen polkan lörpöttelevää otetta. Asiaakin on mutta olen niin väsynyt ja pakko purkaa tätä viimeistä 24 h.

Lentokone oli niin tyhjä, että sain kolme penkkiä ihan vain itselleni. Nukuin autuaasti kaksi tuntia. Alussa ja lopussa oli timanttimeri, Pariisi by night, Tallinnan valot ja Helsinki yöllä.

Aika ei meinannut eilisen päivän mittaan mitenkään kulua heti kun oli hetken taukoja touhuamisesta, onneksi oli iPod. Olin niin väsynyt, että unohdin tuon tuostakin mitä olin tekemässä. Pesin jääkaappia ja lähdin hakemaan pesuainetta komerosta, puolessa välissä unohdin ja jatkoin silmiini sattunutta keskeneräistä kuvitusta, muistin jääkaapin, pakkasin ohi mennen pari tavaraa lisää... Melkein viikon nukuin neljää-kuutta tuntia yössä, kielet hävisivät päästä, asiat muistista ja keskittymiskyky muuten vaan. Tänäänkin oli herättävä jumalattoman aikaisin siihen nähden että menin kuudelta nukkumaan. Tein vielä yhden urgent kuvituksen, tapasin kaveria pohjoisesta, sain kutsun kirjanjulkkareihin (ilmaista viinaa! Helsingin elviksiä!) ja sieltä Korjaamolle (ilmaista viinaa! lisää Helsingin elviksiä!), kaikki tämä sitkeän päänsäryn värittämänä. Ruokaa en ehtinyt saamaan kummassakaan paikassa ja viinaan olin liian väsynyt. Lähdin ennen yhtätoista etsimään ravintoa. Vaikka ties mitä herkkumiehiä nyt missasin. Just joo.

Kissanristiäiset olivat kieltämättä kätevä tapa tavata kerralla lähes kaikki kaverit ja puolet vihamiehistäkin. Jospa olisin kotoa lähtiessäni tiennyt pistää parempaa päälle, olisi ollut vähemmän epämukava olo. Ja olisi pitänyt nukkua, että olisi jaksanut olla jännittävä ja hurmaava. Ihan mukavatkin ihmiset muuttuvat pelottaviksi hyvännäköisissä laumoissa. Niin monta exää ja niin monta saavuttamatonta. Olisin ollut varma kasvi-ihmisten hyökkäyksestä, ellei minulla olisi ollut varmaa tietoa muutamien paikallaolleiden kavereideni inhimillisestä luonteesta. Onneksi oli Pariisi, oli mistä lörpötellä sujuvasti. -Paikkansa pitää, että tässä iässä ihmiset puhuvat joko lapsistaan tai matkoistaan. Ja ehkä kummatkin ryhmät kadehtivat toisiaan?

Eihän ne ihmiset, pelottavat kauniit kiiltokuvaihmiset sisäpiiribileissä ole sen kummempia kuin minäkään. Painivat varmasti aivan samojen epäilyjen, onnellisuus- ja hyväksymis- ja ymmärtämiskysymysten kanssa kuin minäkin. Pieni sitkeä ääni minun päässäni hokee etten ikinä tulee kelpaamaan heistä yhdellekään, tulen olemaan aina yksin. Edistystä: ennen se olisi hokenut vielä minun yleistä huonommuuttani ja kelpaamattomuuttani ja saamattomuuttani. Pariisissa en ole saamaton. Kuinkahan kauan muistan sen täällä.

Bileet tekivät sen, että mitään pehmeää laskua ei ole nyt luvassa. Ulkopuolisuuden tunne iski heti ensimmäisenä päivänä nuijalla naamaan. En tajua miksi minua vaivaa se täällä Helsingissä eikä Pariisissa. Tai siis tajuan ihan hyvin, Pariisissa se ei vaivaa koska minulla on excuse, olen ulkomaalainen, joten on normaalia että tunnen itseni ulkopuoliseksi. Kieltämättä täällä joudun enemmän elämään itseni kanssa. Pariisi ja muut ulkomaankaudet ovat kuin keijujen maa, siellä aika pysähtyy, mutta kun palaan tänne, se on rientänyt eteenpäin jättiharppauksin. Kaverit saavat ylennyksiä ja jäävät isyyslomille, ostavat taloja ja sairastuvat vakavasti. Muistutus siitä että minäkin vanhenen, että minäkin kaipaan (kaipasin?) muutakin kuin iänikuista leijumista. En minä kaipaa keijujen maata, olen viettänyt siellä aikaa ihan riittämiin, mutta jokainen vakavampi yritykseni aikuistumiseen on lyönyt puihin ja kunnolla. Niin on käynyt useamman kerran työpuolella, siinä määrin että pari kertaa on tuntunut että en kertakaikkiaan enää selviä; ja viimeisimmän kerran henkilökohtaisen elämän puolella, reilut kaksi vuotta sitten eron myötä. Osuvasti ilmaisjakelulehti V kirjoittaa aiheesta juuri nyt. Juu, eivät floating ja fixing sulje toisiaan pois, kummallista dualismia ajatella niin. Ihmiset toimivat tilanteen  ja mahdollisuuksien mukaan.

Ollessani viimeksi ulkomailla 2002 "kaikki" kaverini olivat hankkineet yhdessä työhuoneen. Minulle ei ollut paikkaa siellä palattuani. Jouduin kyllä vetämään "ystävyytemme" syvyydestä ja laadusta karvaat johtopäätökset tuon episodin myötä. Työhuone, jolla nyt olen, perustettiin viime syksynä. En tunne naapureistani oikeastaan yhtäkään kunnolla. En oikein viihdy siinä tavarapaljoudessa, kaljoittelussa ja bändikämppä-meiningissä... En ole ihan varma olemmeko ihan samalla aaltopituudella. Ei se työpaikalla ole olennaista. Mutta olisihan se ollut kiva tietää, millaista olisi ollut jakaa työhuone ystäviensä kanssa. Koko (Ranskan) koulun jälkeinen aikani on ollut sarja erilaisia epäonnistuneita yrityksiä perustaa jokin (työ)yhteisö. Haluaisin sitä edelleen mutten kestä enää ottaa siinä asiassa turpaan.

Mikä luterilainen pakko minua ajaa ajattelemaan, että pitäisi nyt vaan purra hammasta ja pärjätä täällä, näyttää niille? Miksen voi vain mennä sinne Pariisiin jos kerran olen siellä onnellisempi ja hei luterilaisittain saan enemmän aikaan, just nyt? Kai täällä on jotain kesken, joku tinki jossa ei voi antaa periksi edes oman onnellisuutensa nimissä.

Helsinkiin liittyy niin paljon epäonnistumisen muistoja. Sitä vapautta olla minä, keksiä itsensä uudelleen, tutustua uuteen muuttuneeseen itseensä uudelleen, ei minulle ole kuin keijujen maassa, matkalla, vierauden keskellä. Paljon muuttamisen seurausta ehkä, opittu tapa toimia (taas kerran). Toimiva tapa. Minulle. Mutta en jaksaisi enää muuttaa, vaikka sainkin printterin mukaan kauniisti hymyilemällä eikä sitä edes varastettu CdG:n lentokentällä.

Haaveissani on ollut perustaa perhe Suomessa, puhua suomea, nauttia hyvistä kouluista ja päivähoidosta... ehkä haaveet kaipaisivat vähän päivittämistä. Jos yrittäisi luottaa siihen että asiat tapahtuvat omia aikojaan. Mutta mihin ihminen suuntaa jos ei unelmiaan kohti?

Tuntuu kummalliselta kirjoittaa nykyään näin luottamuksellisesti, kun tiedän, että tätä blogia lukee useampikin IRL tunt... tietämäni ihminen. Outoa että se ei enää vaivaa juuri ollenkaan. Ehkä tästä löytyy keino päästä kammotuksesta taidetekeleidenikin julkisen esittämisen suhteen.

Tekee niin mieli tupakkaa, vaikken edes polta, ja itkettää vähän, mutta mitä sitä, kun en edes tiedä syytä. Nukkua täytyy, ja toivottavasti huomenna jaksan saunaan ja Stadikalle. Vaikka toinkin näköjään huonon ilman mukanani.

Outoa olla kotona, avata tv ja tulla viihdytetyksi tekemättä itse mitään. Hieno keksintö.